On miljoonakertaisesti kammottavampaa odottaa pahaa tapahtuvan kuin että se konkreettisesti tapahtuu. Hellsten on kirjoittanut Elämän Lapsi -kirjassaan siitä kuinka ihmiset, jotka ovat tottuneet jokapäiväisiin katastrofeihin odottavat pahaa tapahtuvaksi vielä silloinkin kun se on ohi.
Mutta kuinka järkevää on tuhlata kallisarvoista energiaa? Siitä olisi hyvä kasvaa pikkuhiljalleen eroon ja niin lopulta tapahtuukin -tajuamisen kautta. Kun ymmärtää elävänsä pelossa, siitä pääsee eroon.
Mielellä on paljon voimaa ja jos etsii ongelmia, niitä myös löytää. Mutta esimerkiksi meditoimalla voi kurkottaa kohti parempaa mielen alaa. Itse olen ladannut positiivista energiaa koruihin. Ja teimme eräässä taide ryhmässä tulevaisuus -kartan ja tunnen sen olevan hyvin voimakas.
Tästä kirjasta... Nimittäin olen törmännyt siihen ainakin joka toinen kerta käydessäni kirjastossa ja aina luin sen takakansi tekstit ja jokaisella kerralla luettuani lauseen
"Jollet pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla?" laitoin kirjan kettuuntuneena hyllyyn ja ajattelin että "haista sinä vittu."
Mutta nyt oli sitten pakko lainata se. Uskon että kirjoilla on tapana kutsua ihmisiä silloin kun ihmisen olisi hyvä lukea kirja ja siksi en menekkään kirjastoon ikinä minkään suunnitelman kanssa.
Minulla on ollut hulvattomia pelkoja, kuten että katson eräänä aamuna peiliin ja huomaan että minulta puuttuu raaja tai että minussa on ammottava haava.
Hyi.
-Raven.
perjantai 17. joulukuuta 2010
perjantai 19. marraskuuta 2010
Siipien kahinaa
Empäs olekkaan vielä potkaissut tyhjää. Tai lopettanut tänne kirjoittamista. Yritän myös lukea muiden blogeja aina kun on jaksua. En ole jaksanut kirjoittaa, eikä olisi kyllä ollut mitään julkisuuteen kelpaavaa uutistakaan sillä olen älyllisellä tasolla ollut erityisen aivokuollut. Sen sijaan olen ollut hyvin emotionaalinen.
Enkä tiedä miksi. Olen aina ollut huono analysoimaan tunteita ja olen pitänyt tunteitani harhaluuloina, heikkoutena ja häpeällisenä. Kun minua hävettää en jaksa alkaa miettimään syytä miksi minulla voisi mahdollisesti olla paha olo. Siihen turtuu. Ehkä ansaitsen sen.
Mutta nyt on pakko alkaa tehdä kysymyksiä ja etsiä vastauksia, koska menetän kaiken järkeni tälle tulvalle. Joten minua ei näy varmaan taas vähään aikaan.
Raven.
Enkä tiedä miksi. Olen aina ollut huono analysoimaan tunteita ja olen pitänyt tunteitani harhaluuloina, heikkoutena ja häpeällisenä. Kun minua hävettää en jaksa alkaa miettimään syytä miksi minulla voisi mahdollisesti olla paha olo. Siihen turtuu. Ehkä ansaitsen sen.
Mutta nyt on pakko alkaa tehdä kysymyksiä ja etsiä vastauksia, koska menetän kaiken järkeni tälle tulvalle. Joten minua ei näy varmaan taas vähään aikaan.
Raven.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
seitsemän asiaa itsestäni -haaste.
Otin tämän Miwian blogista, jonka vasta löysin.
1. Minulla on pakkomielle luoda itseäni. Piirrän, kirjoitan (tosin tarinani ovat aika huonosti kirjoitettuja) kauhua, fantasiaa ja mitä nyt mieleen tulee. Jos minulla ei ole aikaa tai jaksua kirjoittaa tai pirtää pitkään aikaan minusta tulee levoton ja ahdistunut. Minulle tulee sellainen fiilis kuin minulla olisi liikaa asioita päässä enkä saa niitä ulos ja lopulta olen aivan lukossa henkisesti.
2. Olen kunnon käpyperse aina välillä. Minulle tulee kausia jolloin en luota tasan keheenkään ja vihaan kaikkia ja kaikkea. Mukaan luettuna itseni. Se on tuskallista ja saan taistella jotten käskisi kaikkia suksimaan Helvettiin tai tekisi jotain muuta typerää. Silloin riittää, että minulle toivottaa "hyvää päivää" ja minusta tuntuu kuin voisin kuristaa henkilön. Se on hieman pelottavaa.
3. Hermojeni takia minun on pakko harrastaa liikuntaa ja lihasrasitusta säännöllisesti ja olenkin ollut jo aika pitkään kiinnostunut kehonrakennuksesta. En oikeastaan välitä siitä kuinka lihaksikas minusta tulee, mieli on minulle tärkeämpi, mutta olisi hienoa jos olisin yhtä lihaksikas kuin Brandon Lee. Ja minua ärsyttää kun miesten mielestä naiset eivät voi olla lihaksikkaita. Aivan naurettava luolamies-ajattelu tapa...
4. Musiikki on minulle tärkeä tapa tutkiskella sieluani. En osaa soittaa ja aina kun uskallan laulaa, se joka on kuullut laulamiseni virnuilee minulle jälkeenpäin tahattomasti koska laulamiseni kuullostaa kissan tappamiselta ja se voi olla joillekkin yllätys. Ei vaan minulle. Mutta tykkään laulamisesta. Siitä tulee hassu olo. Ehkä sen takia koska keuhkoistani loppuu happi ja meinaan pyörtyä. Muistan sen ihmeellisen hetken kun kuulin Dimmu Borgiria ensimmäisen kerran. Silloin minusta tuntui kuin joku ymmärtäisi minua ja siitä lähtien olen rakastanut melodista black metallia auttamattomasti. Sen lisäksi pidän folk metallista ja... Noh musiikkimakuni on aika laaja, mutta pääosin se koostuu blakkiksesta. Ja nykyään jostakin hassusta syystä olen alkanut pitämään Misfits -nimisen bändin kappaleesta Dig Up Her Bones. Se on jotenkin kuvaava ja hassu kappale.
5. Minun on saatava asua lähellä metsää. Inhoan kaupunkia. Haluan asua jossakin missä ei tarvitse hengittää saasteita. Kun olen aivan maassa, kävelen metsään, mietin aikani asioita mitkä painostavat minua, sitten ehkä tunnin parin päästä alan katsella ympärilleni, kuunnella tuulta ja lintuja ja kaikenlaista kahinaa ja minun on pakko hymyillä edes hieman. Metsässä on voimakkaita energioita ja kummituksia. Siellä sulautuu puihin ja tuuleen ja tuntee katoavansa. Olevansa mitätön osa suurta kaikkeutta, täysin vailla merkitystä ja silti merkityksellinen, samalla tavalla kuin muurahaiset. Niitä on niin paljon että kun monta yksilöä tekee jotakin pientä, siitä seuraa jotakin suurta.
6. Rakastan teräesineitä. Vaikka en ole tehnyt mitään tyhmää pitkään aikaan tunnen tulevani aivan vauhkoksi niiden lähellä. Ne kimaltelevat ja kuiskivat korvaani. Se johtuu stressistä. Se on samalla aikaa euforista ja kamalaa ja tuskallista. Se on pyörryttävää. Huomasin tänään että aina kun näen yhden mietin miten terävä se olisi. Mutta noh, minä taidan miettiä jotain muuta.
7. Mietin usein miltä tuntuisi elää kodittomana. Olen nähnyt unia joissa elän vaeltaen metsässä ja eläen metsän antimilla. Todellisuudessa se olisi varmana vaikeaa. Ainakin talvella se olisi lähes tulkoon itsemurha ellei olisi todella kekseliäs. Mutta ehkä tulen joskus olemaan koditon tai olen jossain toisessa elämässä ollut. Ken tietää...
-Raven.
1. Minulla on pakkomielle luoda itseäni. Piirrän, kirjoitan (tosin tarinani ovat aika huonosti kirjoitettuja) kauhua, fantasiaa ja mitä nyt mieleen tulee. Jos minulla ei ole aikaa tai jaksua kirjoittaa tai pirtää pitkään aikaan minusta tulee levoton ja ahdistunut. Minulle tulee sellainen fiilis kuin minulla olisi liikaa asioita päässä enkä saa niitä ulos ja lopulta olen aivan lukossa henkisesti.
2. Olen kunnon käpyperse aina välillä. Minulle tulee kausia jolloin en luota tasan keheenkään ja vihaan kaikkia ja kaikkea. Mukaan luettuna itseni. Se on tuskallista ja saan taistella jotten käskisi kaikkia suksimaan Helvettiin tai tekisi jotain muuta typerää. Silloin riittää, että minulle toivottaa "hyvää päivää" ja minusta tuntuu kuin voisin kuristaa henkilön. Se on hieman pelottavaa.
3. Hermojeni takia minun on pakko harrastaa liikuntaa ja lihasrasitusta säännöllisesti ja olenkin ollut jo aika pitkään kiinnostunut kehonrakennuksesta. En oikeastaan välitä siitä kuinka lihaksikas minusta tulee, mieli on minulle tärkeämpi, mutta olisi hienoa jos olisin yhtä lihaksikas kuin Brandon Lee. Ja minua ärsyttää kun miesten mielestä naiset eivät voi olla lihaksikkaita. Aivan naurettava luolamies-ajattelu tapa...
4. Musiikki on minulle tärkeä tapa tutkiskella sieluani. En osaa soittaa ja aina kun uskallan laulaa, se joka on kuullut laulamiseni virnuilee minulle jälkeenpäin tahattomasti koska laulamiseni kuullostaa kissan tappamiselta ja se voi olla joillekkin yllätys. Ei vaan minulle. Mutta tykkään laulamisesta. Siitä tulee hassu olo. Ehkä sen takia koska keuhkoistani loppuu happi ja meinaan pyörtyä. Muistan sen ihmeellisen hetken kun kuulin Dimmu Borgiria ensimmäisen kerran. Silloin minusta tuntui kuin joku ymmärtäisi minua ja siitä lähtien olen rakastanut melodista black metallia auttamattomasti. Sen lisäksi pidän folk metallista ja... Noh musiikkimakuni on aika laaja, mutta pääosin se koostuu blakkiksesta. Ja nykyään jostakin hassusta syystä olen alkanut pitämään Misfits -nimisen bändin kappaleesta Dig Up Her Bones. Se on jotenkin kuvaava ja hassu kappale.
5. Minun on saatava asua lähellä metsää. Inhoan kaupunkia. Haluan asua jossakin missä ei tarvitse hengittää saasteita. Kun olen aivan maassa, kävelen metsään, mietin aikani asioita mitkä painostavat minua, sitten ehkä tunnin parin päästä alan katsella ympärilleni, kuunnella tuulta ja lintuja ja kaikenlaista kahinaa ja minun on pakko hymyillä edes hieman. Metsässä on voimakkaita energioita ja kummituksia. Siellä sulautuu puihin ja tuuleen ja tuntee katoavansa. Olevansa mitätön osa suurta kaikkeutta, täysin vailla merkitystä ja silti merkityksellinen, samalla tavalla kuin muurahaiset. Niitä on niin paljon että kun monta yksilöä tekee jotakin pientä, siitä seuraa jotakin suurta.
6. Rakastan teräesineitä. Vaikka en ole tehnyt mitään tyhmää pitkään aikaan tunnen tulevani aivan vauhkoksi niiden lähellä. Ne kimaltelevat ja kuiskivat korvaani. Se johtuu stressistä. Se on samalla aikaa euforista ja kamalaa ja tuskallista. Se on pyörryttävää. Huomasin tänään että aina kun näen yhden mietin miten terävä se olisi. Mutta noh, minä taidan miettiä jotain muuta.
7. Mietin usein miltä tuntuisi elää kodittomana. Olen nähnyt unia joissa elän vaeltaen metsässä ja eläen metsän antimilla. Todellisuudessa se olisi varmana vaikeaa. Ainakin talvella se olisi lähes tulkoon itsemurha ellei olisi todella kekseliäs. Mutta ehkä tulen joskus olemaan koditon tai olen jossain toisessa elämässä ollut. Ken tietää...
-Raven.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Spiritual Healing
Olen elossa toistaiseksi. Mutta en ole kirjoittanut koska en juuri käytä konetta ja koska olen ollut kipeänä. Olin kiinnostavan kauan kuumeessa. Epäreilua että Eric Draven nousi haudasta lihaksikkaana leijonana ja minä makasin sängyssä viikon ja sitten nousin ylös näyttäen muumioituneelta mummelilta. Mutta houraileminen, painajaiset ja vihainen musiikki edistävät luovuutta. Teoriani mukaan kuumeen aikana seinä elävien ja kuolleiden välillä ohenee. Ja pähkäilin että Stephen Kingillä mahtaan olla usein kuumetta.
Ajattelin että jos yksi tarinan pätkä mahtuu tähän niin voisin vaikka postittaa sen blogiini ihan huvin vuoksi vaikka minulla ei ole tarkoituksena ikinä kirjoittaa mitään edes deviantart sivulleni, niin tänne voisin kirjoittaa eka tämän tuoreemman pätkän ja myöhemmin vanhemman, jos löydän sen tietyn jostain. Huomasin muuten juuri että ikkunoiden väliin on jäänyt loukkuun julmetun kokoinen amppari. Kohta se tietysti istuu päälaellani sadistisen iloisena ja valmiina pistämään minua. Ja se voisi olla vaarallista. Minua on pistänyt vain semmoinen pikkuinen erakko-ampiainen, jonka pisto tuntuu siltä kuin nahkaa olisi poltettu tupakalla, eikä siitä jää kovin pahaa pattiakaan.
Minulla on aika monia keskeneräisiä tarinoita. Kaikki tapahtuu sellaisessa maailmassa, joka on joskus ollut tai tulee joskus olemaan. Tämä tarina, joka minua on nykyään kiinnostanut kertoo Morg-nimisestä ADHD ja Maanis Depressiivisestä metallisti pojasta. Tässä tarinassa Morg on yksivuotias ja kerron hänen perheestään hänen isosiskonsa, Margaretin näkökulmasta. Kun Margaret kuolee nuorena hän jää kummittelemaan läheiseen metsään. Alter-egoni Raven arvostelee tapahtumia turvalliselta lähietäisyydeltä.
Kappaleet joita kuuntelin olivat Mustan Kuun lapset - Ruoska sekä muita kappaleita joiden nimiä en enää muista. Tein joskus kokoelmalevyjä enkä muista enää mintä kappaleita siellä pyörii mutta kaikki on loistavia ja mahdollistavat teiniangstin paperille rustaamisen, jos myönnän, että osa kirjoituksissa on ja ei ole omakohtaisia. Mutta pitäkää mielessä, että lukemanne on fiktiota.
Kun tajusin, että Auroraa kiusattiin koulussa, aloin myös hiljalleen tajuta, että koko ihmiskunta on läpimätä.
Minua oltiin aikojen alusta hyljeksitty ja haukuttu, mutta jos minuun sattui en antanut sen näkyä. Aurora taas oli minua herkempi ja se tietysti innosti kiusaajia.
Suurin osa ihmisistä puhuu paskaa ja minä tiedän sen vaikka yksikään tapaamani ihminen ei ikinä avaisi suutaan. Minä tiedän sen vain katsomalla silmiin.
"kykyni" lukea ajatuksia oli vahvempi lapsena, sitten en jaksanut enää vahvistaa sitä sillä mitä hyödyttää tietää totuus jos sille ei voi tehdä mitään?
Mutta kumpa olisin lukenut Auroran ajatuksia paremmin
Olin ollut flunssainen sen jälkeen kun äiti oli heittänyt minut lumihankeen ilman kenkiä ja talvivaatteita. Olin myös räjähdysaltis sillä kaikki näytti menevän hyvää vauhtia päin Helvettiä.
Istuin luokka huoneessa odotellen Auroraa ja niistellen sillä nenäni oli niin pahasti tukossa etten saanut happea ja siitä johtuen pääni oli kipeä. "Kukkakeppi on koulussa!" luokan vähä-älyisin mölyapina ylisti paikalla olemistani viitaten laihaan ruhooni jota korosti tummat roikkuvat vaatteeni.
Puhalsin hiuksia silmiltäni. Ne olivat kuitenkin rasvaiset ja paksussa takussa ja tuskin liikahtivat. Katsoin sivulleni, missä se onneton ylimielinen tupakalta haiseva pentu tuhlasi tunkkaisen luokan happea. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkas ja kuvittelin kuinka muutuin sudeksi ja upotin kynteni hänen kiljuvaan naamaansa ja raavin kunnes enää hänen verinen pääkallonsa ja yksi tuojottava silmä oli jäljellä.
Virnistin ja päiväuneni hajosi pirstaleiksi kun ihmisraato löi minua matematiikan kirjalla.
Jokunen paikalla olija nauroi. Teinihuorat eivät olleet paikalla sillä ne kaikki olivat puuteroimassa itseään. Koko porukka käyttii niin paljon meikkiä ja muita kemikaaleja että niitä seurasi vihreän värinen pilvi ja olin aina vähällä pyörtyä kun ne kulkivat ohitse.
Auroraa ei naurattanut. Hän oli sopivasti ilmestynyt paikalle todistamaan kun kukkakeppiä nöyryytettiin. Hän ampaisi luoksemme kuin raivostunut paviaani ja repäisi kirjan papuaivon kädestä. Papuaivo virnisteli "anna se takaisin luuseri. Ootsä kattonu liikaa teletappeja ja saanu huonoja vaikutuksia?"
Näin kuinka Aururan silmät olivat tulessa ja tunsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Epäilin että hän oli seonnut lopulliseti ja epäilykseni todisti oikeaksi Aurora itse alkamalla hakkaamaan kirjalla papuaivon epämuidostunutta päänahkaa. Jumalille kiitos siitä, että hiukseni olivat silmillä niin että ne peittivät naamani kokonaan, sillä ilmeeni oli sitä luokkaa kuin olisin todistamassa Jeesuksen puukottamassa Paavia.
Sillä Aurora oli kuin Jeesus koska Jeesus oli martyyri ja niin oli myös Aurora.
"Saatanan rakki!" Hohtava silmäinen Aurora sihisi.
Nousin seisomaan ja talutin Auroran paidan hihasta ovelle päin. Ovella Aurora heitti kirjan, mitä vielä oli pidellyt vaaleanpunaisissa sormissaan, kaaressa ääliötä kohti ja se osui ohtaan. Ääliö vielä seurasi silmillään huvittavan tarkasti miten kirja lensi kaaressa eikä tehnyt mitään ja minä meinasin revetä nauruun. Mutta sain juuri ja juuri pidettyä itseni kurissa.
"Tapan teidät molemmat!" Järkytyksestä toennut läskipää huusi peräämme murrosikäisellä äänellään.
Kävelimme rappuset alas ja istahdimme pölyiselle käytävälle. Minä en malttanut olla hihittämättä kun mietin kuinka pöljältä se ääliö oli näyttänyt ennen kuin kirja iskeytyi sen paksukalloiseen otsaan. Aurora vaikutti hieman poissaolevalta, mikä varjosti minunkin sydäntäni. Hän oli ristinyt kätensä polviensa päälle. Hänen pitkä kuparinhohtoinen tukkansa, joka päin vastoin kuin minun oli aina hyvin kammattu ja pesty, piilotti hänen koko naamansa ja melkein koko yläkropan, kun hän oli käpertynyt niin pieneksi. Kun hänen hiuksiinsa osui tuulenvire ne tuoksuivat vaniljalle ja jollekkin mystiselle.
Emme jaksaneet mennä pihalle pakkaseen, joten jäimme siihen pimeään alakertaan jossa haisi likaiset matot ja puhdistusaine ja lumi jota oli tullut kengistä sekä Auroran hiukset.
Puhuimme myyttisistäolennoista ja unista ja Aurora kertoi ohimennen, kun hänen äitinsä oli suuttunut ja heitellyt veitsiä ja astioita. Jakauduin hassusti kahtia kun Aurora kertoi minulle tämän. Toinen puoli halusi ravistella Auroraa ja sanoa ettei vanhemmista saa puhua pahaa ja toinen puoli halusi murtautua yöllä heidän taloonsa ja paloitella hänen äitinsä kirveellä sänkyyn.
"Odotas!" Hän sanoi äkkiä ja ryhtyi kavamaan mustaa, nahkaista reppuaan. Toljotin Aurooraa hänen puuhatessa sydän pakahtuen rakkaudesta ja surusta ystävää kohtaan ja pää täynnä arvoituksia "varastitko sinä käärmeen? Onko siellä kuollut lintu?" Arvuuttelin, mutta ihan pieleen sillä Aurora kaivoikin esiin CD-levyn ja ojensi sen minulle. "Saat vaikka pitää sen. Isoveli käy matkustamassa ja ostaa aina hyvää musaa."
"Mutta..." Vastustelin. Olin alkanut tärisemään ja hikoilemaan. Olin ihan paska siinä kun piti sanoa kiitos tai anteeksi. En sanonut semmoista.
"Sulla ei kuitenkaan olisi ikinä siihen rahaa ja mun perhe on ökyrikas." Kun Aurora laittoi sen noin sileäksi en viitsinyt sanoa enää vastaan. Olin todella kiitollinen. Mankassani ei ollutkaa vieraillut kuin Dimmu Borgirin Stormblåst ja Moonspellin Wolfheart.
Levy jota pitelin kädessäni oli Dismal Euphony -nimiseltä bändiltä ja levyn nimi oli Autumn Leaves - The Rebellion of Tides ja pian se olisi yksi lempi levyistäni.
"Onko jokin päin persettä?" Sain kysyttyä viimein.
"Ei. Kaikki on hyvin." Aurora vastasi, hymyili sitten ujosti punastuen ja sanoi "Ainoastaan sun paskapääs on päin persettä."
Mutta kaikki ei ollut hyvin ja se mikä oli huonosti pysyi ikuisesti salaisuutena.
Aurora hirtti itsensä parin päivän päästä.
Maailma onkin liian ruma enkeleille ja Aurora lensi ulos tästä maailmasta.
-Raven.
Ajattelin että jos yksi tarinan pätkä mahtuu tähän niin voisin vaikka postittaa sen blogiini ihan huvin vuoksi vaikka minulla ei ole tarkoituksena ikinä kirjoittaa mitään edes deviantart sivulleni, niin tänne voisin kirjoittaa eka tämän tuoreemman pätkän ja myöhemmin vanhemman, jos löydän sen tietyn jostain. Huomasin muuten juuri että ikkunoiden väliin on jäänyt loukkuun julmetun kokoinen amppari. Kohta se tietysti istuu päälaellani sadistisen iloisena ja valmiina pistämään minua. Ja se voisi olla vaarallista. Minua on pistänyt vain semmoinen pikkuinen erakko-ampiainen, jonka pisto tuntuu siltä kuin nahkaa olisi poltettu tupakalla, eikä siitä jää kovin pahaa pattiakaan.
Minulla on aika monia keskeneräisiä tarinoita. Kaikki tapahtuu sellaisessa maailmassa, joka on joskus ollut tai tulee joskus olemaan. Tämä tarina, joka minua on nykyään kiinnostanut kertoo Morg-nimisestä ADHD ja Maanis Depressiivisestä metallisti pojasta. Tässä tarinassa Morg on yksivuotias ja kerron hänen perheestään hänen isosiskonsa, Margaretin näkökulmasta. Kun Margaret kuolee nuorena hän jää kummittelemaan läheiseen metsään. Alter-egoni Raven arvostelee tapahtumia turvalliselta lähietäisyydeltä.
Kappaleet joita kuuntelin olivat Mustan Kuun lapset - Ruoska sekä muita kappaleita joiden nimiä en enää muista. Tein joskus kokoelmalevyjä enkä muista enää mintä kappaleita siellä pyörii mutta kaikki on loistavia ja mahdollistavat teiniangstin paperille rustaamisen, jos myönnän, että osa kirjoituksissa on ja ei ole omakohtaisia. Mutta pitäkää mielessä, että lukemanne on fiktiota.
Kun tajusin, että Auroraa kiusattiin koulussa, aloin myös hiljalleen tajuta, että koko ihmiskunta on läpimätä.
Minua oltiin aikojen alusta hyljeksitty ja haukuttu, mutta jos minuun sattui en antanut sen näkyä. Aurora taas oli minua herkempi ja se tietysti innosti kiusaajia.
Suurin osa ihmisistä puhuu paskaa ja minä tiedän sen vaikka yksikään tapaamani ihminen ei ikinä avaisi suutaan. Minä tiedän sen vain katsomalla silmiin.
"kykyni" lukea ajatuksia oli vahvempi lapsena, sitten en jaksanut enää vahvistaa sitä sillä mitä hyödyttää tietää totuus jos sille ei voi tehdä mitään?
Mutta kumpa olisin lukenut Auroran ajatuksia paremmin
Olin ollut flunssainen sen jälkeen kun äiti oli heittänyt minut lumihankeen ilman kenkiä ja talvivaatteita. Olin myös räjähdysaltis sillä kaikki näytti menevän hyvää vauhtia päin Helvettiä.
Istuin luokka huoneessa odotellen Auroraa ja niistellen sillä nenäni oli niin pahasti tukossa etten saanut happea ja siitä johtuen pääni oli kipeä. "Kukkakeppi on koulussa!" luokan vähä-älyisin mölyapina ylisti paikalla olemistani viitaten laihaan ruhooni jota korosti tummat roikkuvat vaatteeni.
Puhalsin hiuksia silmiltäni. Ne olivat kuitenkin rasvaiset ja paksussa takussa ja tuskin liikahtivat. Katsoin sivulleni, missä se onneton ylimielinen tupakalta haiseva pentu tuhlasi tunkkaisen luokan happea. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkas ja kuvittelin kuinka muutuin sudeksi ja upotin kynteni hänen kiljuvaan naamaansa ja raavin kunnes enää hänen verinen pääkallonsa ja yksi tuojottava silmä oli jäljellä.
Virnistin ja päiväuneni hajosi pirstaleiksi kun ihmisraato löi minua matematiikan kirjalla.
Jokunen paikalla olija nauroi. Teinihuorat eivät olleet paikalla sillä ne kaikki olivat puuteroimassa itseään. Koko porukka käyttii niin paljon meikkiä ja muita kemikaaleja että niitä seurasi vihreän värinen pilvi ja olin aina vähällä pyörtyä kun ne kulkivat ohitse.
Auroraa ei naurattanut. Hän oli sopivasti ilmestynyt paikalle todistamaan kun kukkakeppiä nöyryytettiin. Hän ampaisi luoksemme kuin raivostunut paviaani ja repäisi kirjan papuaivon kädestä. Papuaivo virnisteli "anna se takaisin luuseri. Ootsä kattonu liikaa teletappeja ja saanu huonoja vaikutuksia?"
Näin kuinka Aururan silmät olivat tulessa ja tunsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Epäilin että hän oli seonnut lopulliseti ja epäilykseni todisti oikeaksi Aurora itse alkamalla hakkaamaan kirjalla papuaivon epämuidostunutta päänahkaa. Jumalille kiitos siitä, että hiukseni olivat silmillä niin että ne peittivät naamani kokonaan, sillä ilmeeni oli sitä luokkaa kuin olisin todistamassa Jeesuksen puukottamassa Paavia.
Sillä Aurora oli kuin Jeesus koska Jeesus oli martyyri ja niin oli myös Aurora.
"Saatanan rakki!" Hohtava silmäinen Aurora sihisi.
Nousin seisomaan ja talutin Auroran paidan hihasta ovelle päin. Ovella Aurora heitti kirjan, mitä vielä oli pidellyt vaaleanpunaisissa sormissaan, kaaressa ääliötä kohti ja se osui ohtaan. Ääliö vielä seurasi silmillään huvittavan tarkasti miten kirja lensi kaaressa eikä tehnyt mitään ja minä meinasin revetä nauruun. Mutta sain juuri ja juuri pidettyä itseni kurissa.
"Tapan teidät molemmat!" Järkytyksestä toennut läskipää huusi peräämme murrosikäisellä äänellään.
Kävelimme rappuset alas ja istahdimme pölyiselle käytävälle. Minä en malttanut olla hihittämättä kun mietin kuinka pöljältä se ääliö oli näyttänyt ennen kuin kirja iskeytyi sen paksukalloiseen otsaan. Aurora vaikutti hieman poissaolevalta, mikä varjosti minunkin sydäntäni. Hän oli ristinyt kätensä polviensa päälle. Hänen pitkä kuparinhohtoinen tukkansa, joka päin vastoin kuin minun oli aina hyvin kammattu ja pesty, piilotti hänen koko naamansa ja melkein koko yläkropan, kun hän oli käpertynyt niin pieneksi. Kun hänen hiuksiinsa osui tuulenvire ne tuoksuivat vaniljalle ja jollekkin mystiselle.
Emme jaksaneet mennä pihalle pakkaseen, joten jäimme siihen pimeään alakertaan jossa haisi likaiset matot ja puhdistusaine ja lumi jota oli tullut kengistä sekä Auroran hiukset.
Puhuimme myyttisistäolennoista ja unista ja Aurora kertoi ohimennen, kun hänen äitinsä oli suuttunut ja heitellyt veitsiä ja astioita. Jakauduin hassusti kahtia kun Aurora kertoi minulle tämän. Toinen puoli halusi ravistella Auroraa ja sanoa ettei vanhemmista saa puhua pahaa ja toinen puoli halusi murtautua yöllä heidän taloonsa ja paloitella hänen äitinsä kirveellä sänkyyn.
"Odotas!" Hän sanoi äkkiä ja ryhtyi kavamaan mustaa, nahkaista reppuaan. Toljotin Aurooraa hänen puuhatessa sydän pakahtuen rakkaudesta ja surusta ystävää kohtaan ja pää täynnä arvoituksia "varastitko sinä käärmeen? Onko siellä kuollut lintu?" Arvuuttelin, mutta ihan pieleen sillä Aurora kaivoikin esiin CD-levyn ja ojensi sen minulle. "Saat vaikka pitää sen. Isoveli käy matkustamassa ja ostaa aina hyvää musaa."
"Mutta..." Vastustelin. Olin alkanut tärisemään ja hikoilemaan. Olin ihan paska siinä kun piti sanoa kiitos tai anteeksi. En sanonut semmoista.
"Sulla ei kuitenkaan olisi ikinä siihen rahaa ja mun perhe on ökyrikas." Kun Aurora laittoi sen noin sileäksi en viitsinyt sanoa enää vastaan. Olin todella kiitollinen. Mankassani ei ollutkaa vieraillut kuin Dimmu Borgirin Stormblåst ja Moonspellin Wolfheart.
Levy jota pitelin kädessäni oli Dismal Euphony -nimiseltä bändiltä ja levyn nimi oli Autumn Leaves - The Rebellion of Tides ja pian se olisi yksi lempi levyistäni.
"Onko jokin päin persettä?" Sain kysyttyä viimein.
"Ei. Kaikki on hyvin." Aurora vastasi, hymyili sitten ujosti punastuen ja sanoi "Ainoastaan sun paskapääs on päin persettä."
Mutta kaikki ei ollut hyvin ja se mikä oli huonosti pysyi ikuisesti salaisuutena.
Aurora hirtti itsensä parin päivän päästä.
Maailma onkin liian ruma enkeleille ja Aurora lensi ulos tästä maailmasta.
-Raven.
tiistai 7. syyskuuta 2010
City-apinoiden sähkölaitteet.
Lehdessä oli juttua, kun oltiin tehty eläinkokeita kiinalaisilla teineillä ja ne jotka käyttivät eniten tietokoneita havaittiin todennäköisemmin masennusta. Eikö se ole aika itsestään selvää?
Näköjään nykyään ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta etteivät tajua edes oman terveytensä päälle joten ihan hyvä tiedottaa asiasta. Minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että kaupungit, saasteet ja sähkölaitteet ovat ihan yhtä epäterveellisiä ihmisille kuin muillekin eläimille. Kun vain istuu neljän seinän sisällä ei ole mikään ihme että keho ja mieli sairastuu ja sitten ei edes tee mieli mennä ulos. Joissain paikoissa ei enää edes ole paljoa ulos mentävää, kun kaikki metsät kaadetaan.
Toisaalta joskus kun ihminen masentuu, hän alkaa etsimään turvaa netistä tai televisiosta, koska sehän on ihanteellinen pako todellisuudesta, mutta silti se kostautuu, siitä voi tulla ilkeä noidanpyörä.
Netistä löytää nykyään helpommin seuraa, kuin ulkoa, kun kaikki istuvat sisällä eikä kukaan lähde esimerkiksi kahville.
Toisaalta musiikinkuuntelussa en ole havainnut mitään ongelmia, vaikka luulenkin että minussa on vähän sähköyliherkkyyden vikaa. Jonkin takia rakastan yhä huudattaa Black Metallia ilman minkäänlaista pahoinvointia. Minulle se kai on terapiaa vaikka se vaatiikin sisällä istumista. Kummallista sähköyliherkkyyttä, kun ei kuitenkaan ole.
Sähköyliherkkyys voi wikipedian mukaan ilmetä ihoreaktiona kuten punoituksena, kihelmöintinä tai polttavana tunteena, tai yleisoireina kuten väsymyksenä, keskittymisvaikeutena, muistihäiriöinä, huimauksena, ruoansulatusvaikeuksina tai sydämentykytyksenä.
Minulla se ilmenee keskittymisvaikeutena ja väsymyksenä sekä ärsyyntymisenä, tulee sellainen lamaantunut ja vihainen olo esimerkiksi kännykän käyttämisestä. Veljellä on samanlainen kännykkä inho, mutten tiedä mistä se hänellä johtuu.
Joillakin "sairaus", mitä en oikeastaan pidä sairautena, menee niin pitkälle että "joutuvat" erakoitumaan kaupungista maalle. Minä mielelläni erakoituisinkin erämaahan!
-Raven.
Näköjään nykyään ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta etteivät tajua edes oman terveytensä päälle joten ihan hyvä tiedottaa asiasta. Minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että kaupungit, saasteet ja sähkölaitteet ovat ihan yhtä epäterveellisiä ihmisille kuin muillekin eläimille. Kun vain istuu neljän seinän sisällä ei ole mikään ihme että keho ja mieli sairastuu ja sitten ei edes tee mieli mennä ulos. Joissain paikoissa ei enää edes ole paljoa ulos mentävää, kun kaikki metsät kaadetaan.
Toisaalta joskus kun ihminen masentuu, hän alkaa etsimään turvaa netistä tai televisiosta, koska sehän on ihanteellinen pako todellisuudesta, mutta silti se kostautuu, siitä voi tulla ilkeä noidanpyörä.
Netistä löytää nykyään helpommin seuraa, kuin ulkoa, kun kaikki istuvat sisällä eikä kukaan lähde esimerkiksi kahville.
Toisaalta musiikinkuuntelussa en ole havainnut mitään ongelmia, vaikka luulenkin että minussa on vähän sähköyliherkkyyden vikaa. Jonkin takia rakastan yhä huudattaa Black Metallia ilman minkäänlaista pahoinvointia. Minulle se kai on terapiaa vaikka se vaatiikin sisällä istumista. Kummallista sähköyliherkkyyttä, kun ei kuitenkaan ole.
Sähköyliherkkyys voi wikipedian mukaan ilmetä ihoreaktiona kuten punoituksena, kihelmöintinä tai polttavana tunteena, tai yleisoireina kuten väsymyksenä, keskittymisvaikeutena, muistihäiriöinä, huimauksena, ruoansulatusvaikeuksina tai sydämentykytyksenä.
Minulla se ilmenee keskittymisvaikeutena ja väsymyksenä sekä ärsyyntymisenä, tulee sellainen lamaantunut ja vihainen olo esimerkiksi kännykän käyttämisestä. Veljellä on samanlainen kännykkä inho, mutten tiedä mistä se hänellä johtuu.
Joillakin "sairaus", mitä en oikeastaan pidä sairautena, menee niin pitkälle että "joutuvat" erakoitumaan kaupungista maalle. Minä mielelläni erakoituisinkin erämaahan!
-Raven.
lauantai 3. heinäkuuta 2010
Vanhoja Piirrustuksia
Endless Suffering
Suteni Morbid.
Raven molemmissa kuvissa.Yläpuolella on uusia piiroksia... Tämän tein 12 vuotiaana. Se on Kummitus Susi...Silloin Suteni olivat Turrikoita..Mikä nöyryytys. =D
Ja sitten uudempia...Ehkä 14-16 vuotiaana väsättyjä...
Taas kummitus (yläpuolella) Sen jalka on ihan nolo.
Jealosy Can Kill (yläpuolella)
Obey For I am Your God (yläpuolella)
When It Seems Like Rain Never Goes Away And Sun Never Come....
It Will Come...
But Did You Smile At The Wrong Sun?...
I Want To Close My Eyes
But They Just Stay Open
Alapuolella 15-17 vuotiaana piirrettyjä:
-Raven
lauantai 26. kesäkuuta 2010
What I Lost as a Man... And Found as a Wolf.
Ill:in kommentti oli ihanan virkistävä ja älykäs... En ole tosin saanut maanisuudeltani vastattua. Enkä kykene miettimään juurikaan mitään, mitä vanhempani olisivat yrittäneet opettaa minulle, he eivät yrittäneet. Mutta opin vieläkin enemän alitajuisesti, kuten sen että olen maanvaiva ja vahinko enkä osaa tehdä mitään oikein. Synnyin vaikkei minun olisi pitänyt ja kun synnyin keskosena, happikaappini meni rikki ja taisinkin kuolla vastasyntyneenä, mutta silti jatkan tätä, mitä ihmiset kutsuvat elämäksi.
Aloin kyseenalaistamaan kaiken oppimani kai kolmetoista vuotiaana, siihen asti olin elänyt tässä ahtaan piirin vaikutuksen alaisena, johon kuului pari "ystävää" ja Seppo sekä äiti. Ystäväni lähtivät ja Seppo kovensi otteitaan, koska olin alkanut kulkemaan omaa polkuani, eli sitä mitä kukaan ei halunnut minun kulkevan.
Oikeastaan pidän hyvänä, sitä että lapsille yritetään opettaa jotain, sillä näistä opeista alkaa kyseenalaistaminen ja uuden oppiminen sekä kehittyminen. Kun kehitys loppuu ihminen on jo kuollut.
Mutta alitajuisesti opitusta on hankalempaa päästä irti, koska opitusta on tullut osa omaa persoonallisuutta ja se täytyy aluksi tunnistaa.
Jokainen on syntyessään ajatteleva olento ja kaikki opittu nollaa ihmisen omaa itseään, joten jos haluaa olla ajatteleva yksilö, tulisi palata takaisin lapseen, joka joskus oli.
Kutsun itseäni sudeksi ja todellakin, niinkuin Ill sanoi, kuljen omaa polkuani, vaikka se johtaakin pimeyteen.
Kiitos kommentistasi Ill!
-Raven.
Aloin kyseenalaistamaan kaiken oppimani kai kolmetoista vuotiaana, siihen asti olin elänyt tässä ahtaan piirin vaikutuksen alaisena, johon kuului pari "ystävää" ja Seppo sekä äiti. Ystäväni lähtivät ja Seppo kovensi otteitaan, koska olin alkanut kulkemaan omaa polkuani, eli sitä mitä kukaan ei halunnut minun kulkevan.
Oikeastaan pidän hyvänä, sitä että lapsille yritetään opettaa jotain, sillä näistä opeista alkaa kyseenalaistaminen ja uuden oppiminen sekä kehittyminen. Kun kehitys loppuu ihminen on jo kuollut.
Mutta alitajuisesti opitusta on hankalempaa päästä irti, koska opitusta on tullut osa omaa persoonallisuutta ja se täytyy aluksi tunnistaa.
Jokainen on syntyessään ajatteleva olento ja kaikki opittu nollaa ihmisen omaa itseään, joten jos haluaa olla ajatteleva yksilö, tulisi palata takaisin lapseen, joka joskus oli.
Kutsun itseäni sudeksi ja todellakin, niinkuin Ill sanoi, kuljen omaa polkuani, vaikka se johtaakin pimeyteen.
Kiitos kommentistasi Ill!
-Raven.
keskiviikko 23. kesäkuuta 2010
Nomen est Omen.
Lasten kasvatus on oikeasti ihan tajutonta aivopesua. Miettikääpäs... Mikäli teille on pienestä asti aamusta iltaan hoettu, että olette maanvaiva, ette osaa tehdä mitään oikein ja olette tyhmiä, teistä luultavsti tulee maanvaivoja ja tyhmiä ihmisiä, jotka eivät osaa tehdä mitään oikein.
Kaikissa itsensäkehitys kirjoissa hoetaan, ettei pidä ottaa vaikutteita ulkomaailmasta, jos haluaa olla tasapainoinen ja valaistunut, mutta lapset eivät toimi näin -he ovat apinoita ja isä ja äiti ovat jumalia. Ja mikäli vielä aikustuttuannekin ryvette itsesäälissä kokemienne verbaalisten vääryyksien takia, teistä varmana tulee entisiä maanvaivoja ja nykyisiä itsemurha tapauksia.
En ikinä hanki lapsia...
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Kosketuksia Tuonpuoleiseen
Löysin juuri käsiini kirjan jossa käsitellään kokemiani asioita VAKAVASTI. Parapsyykkisiä asioita. Aivan oikea meedio kertoo kokemuksistaan. Olen niin iloinen, että löysin käsiini tuon kirjan, sillä oikeasti uskoin olevani ihan pimahtanut ja itkin psykologilleni, että Kummitus pelottaa minua ihan sikana nykyään. Psykologi ei ottanut asiaa ihan hyvin, virnuili vain ja totesi, että olet hullu, kokeile pillereitä. Menin käynnin jälkeen kotiin hyvin epätyytyväisenä ja pelokkaana sekä masentuneena. Totta hitossa minua vähän pelottaa, kun näen väkivaltaisia näkyjä, enkä tiedä miksi. Olen ollut herkkä näyille pienestä pitäen ja en ole vähään aikaan kokenut mitään vastaavaa, joten käännyin psykologin puoleen ja jostain syystä psykologit aina uskovat ihmisten olevan psykoottisia.. Mutta ihmiset! Jos teillä on saman kaltaisia kokemuksia kuin minulla, älkää vaipuko epätoivoon. Totta kai jotkut ihmiset ovat varsin psykoottisia, minun mummoni esimerkiksi näki piruja joka puolella, jopa äidissä ja minussa, tiedä sitten oliko hän oikeassa, mutta jos näette jotain, se voi olla merkki tuonpuoleisesta. Mutta kyseenalaistaminen ja totuuden etsiminen on tärkeintä. Totuus kestää aina kyseenalaistamisen. Mutta ns. yliluonnollisia kokemuksia on vaikea tutkia tieteen avulla, koska jokainen käy ne läpi henkilökohtaisesti eikä ulkopuolinen ymmärrä kokemusta tai näe samaa. Minä en edes ajatellut kokoasiaa ennenkuin avasin kirjan, elin yksin pelossa psykologin jälkeen ja lainasin kirjan vain omaa tarinaani varten, jossa tapahtuu kaikkea yliluonnollista, mutta sitten tajusin kirjan myös selittävän ja kuvaavan mitä minulle on tapahtunut. En ehkä, välttämättä olekkaan ihan psykoottinen, mikä on pelottavaa, mutta myös suuri helpotus. Näiden asioiden ei tarvitse olla ahdistavia, jos niitä tarkkailee maltillisesti ja järjellä.
-Raven.
maanantai 21. kesäkuuta 2010
Following the Freezing Moon...
Everything Here Is So Cold
Everything Here Is So Dark
Everything Here Is So Dark
I Remember It As From A Dream
In The Corner Of This Time
Diabolic Shapes Float By
Out From The Dark
I Remember It Was Here I Died
By Following The Freezing Moon
It's Night Again, Night You Beautiful
I Please My Hunger, On Living Humans
Night Of Hunger
Follow It's Call
Follow The Freezing Moon
Darkness Is Growing, Eternity Opens
The Cememtary Lights Up Again
As In Ancient Times
Fallen Souls Die Behind My Steps
By Following The Freezing Moon
perjantai 11. kesäkuuta 2010
World of Ignorance.
Well, the scars are there even if you don't want them to be
They are part of me.
Are you gonna say that I'm ugly?
Do you have the right to judge?
Have you lived a day of my life,
you think you know how I feel?
You say my pain is fucking overrated
and I should behave myself,
act my age.
Don't you know how much that makes me suffer?
How I hide myself and how you staring at me makes me want to dissapear on the face of this world?
You don't understand,
but one thing I know is that I'll be me untill I die.
I'll be forever outcast, evil, mean, dissappointment, hurt, weird, ugly, me.
Kill me again, or take me as I am,
for I shall not change.
And I'll forever fight this world of ignorance.
Kirjoitin tämän runon ehkä minuutti sitten. Se vain tuli itsestään. Ja minä pidän siitä. Minulla on vihan hallinta ongelmia menneisyyteni takia. Ääneni on viilletty ja jäljellä on rahinaa ja hiljaista nyyhkytystä.
Ja kesä on sitten mukavaa aikaa itsensä viiltelijälle, jolla on olematon itseluottamus. Varsinkin kuumalla säällä. Ajattelin tänä kesänä kulkea lyhythihaisessa, mutta en ole mikään huomiosta nauttiva persoona, joten hikoilisin kai muunkin takia kuin vain auringon.
Kokemusteni perusteella mielummin käyttäisin pitkähihaista, mutta se vituttaa minua ihan helvetisti. Ihmisten sietäisi tulla aukomaan kyrvän nuolemis aukkoaan vasta kun ovat eläneet minun elämääni päivän!
En halua pitää pitkähihaista, mutta kun kuljen lyhythihaisessa mieleni toistaa kuin rikkinäinen levy kaikkia sanoja, joita olen saanut kestää läheisiltäni.
-Raven.
They are part of me.
Are you gonna say that I'm ugly?
Do you have the right to judge?
Have you lived a day of my life,
you think you know how I feel?
You say my pain is fucking overrated
and I should behave myself,
act my age.
Don't you know how much that makes me suffer?
How I hide myself and how you staring at me makes me want to dissapear on the face of this world?
You don't understand,
but one thing I know is that I'll be me untill I die.
I'll be forever outcast, evil, mean, dissappointment, hurt, weird, ugly, me.
Kill me again, or take me as I am,
for I shall not change.
And I'll forever fight this world of ignorance.
Kirjoitin tämän runon ehkä minuutti sitten. Se vain tuli itsestään. Ja minä pidän siitä. Minulla on vihan hallinta ongelmia menneisyyteni takia. Ääneni on viilletty ja jäljellä on rahinaa ja hiljaista nyyhkytystä.
Ja kesä on sitten mukavaa aikaa itsensä viiltelijälle, jolla on olematon itseluottamus. Varsinkin kuumalla säällä. Ajattelin tänä kesänä kulkea lyhythihaisessa, mutta en ole mikään huomiosta nauttiva persoona, joten hikoilisin kai muunkin takia kuin vain auringon.
Kokemusteni perusteella mielummin käyttäisin pitkähihaista, mutta se vituttaa minua ihan helvetisti. Ihmisten sietäisi tulla aukomaan kyrvän nuolemis aukkoaan vasta kun ovat eläneet minun elämääni päivän!
En halua pitää pitkähihaista, mutta kun kuljen lyhythihaisessa mieleni toistaa kuin rikkinäinen levy kaikkia sanoja, joita olen saanut kestää läheisiltäni.
-Raven.
lauantai 29. toukokuuta 2010
Tasapainottomat.
Seppo oli sittenkin oikeassa, kun aina raivosi minulle, että olen samanlainen kuin äiti. Olen perinyt äidiltä paljon, kuten jääräpäisyyden ja itsetuhoisuuden. Kun äiti päättää lähteä juomaan se lähtee juomaan. Kun minä päätän repiä ranteeni sen myös teen. Me rikomme läheisiemme sydämmet. En ikinä sopeutunut Sepon järjestelmälliseen elämään, minä ja äiti sovimme hyvin yhteen. Äitin luona kaikki oli yhtä sekasortoa ja kaikki olivat onnettomia ja sairaita. Sitten tuli Seppo ja Sepon koti ja kaikki oli täydellistä ainakin ulkopuolisen silmin. Seppo teki niin paljon työtä, jotta tuntisin oloni turvalliseksi, mutta tunsin oloni turvattomaksi ja ahdistuneeksi. Aina siivottiin ja aina tehtiin ruokaa ja Seppo kävi ylitöissä, ylitöissä ja tuli illalla kotiin ja oksensi ja oksensi stressin vuoksi ja huuti ja raivosi koska minä en ollut täydellinen tyttö. En ollut Täydellinen Tyttö vaikka minulla oli Täydellinen Isä ja Täydellinen Koti.
-Raven.
-Raven.
lauantai 22. toukokuuta 2010
Vapaata tekstiä.
Miksi en viiltäisi?
Ajatukset kulkivat pikajunan vauhtia ja kello tikitti eteenpäin kuin riivattu hyrrä. Minä ansaitsen sen. Paremman olon. Miksi en?
Muistoja, sotkua, ääniä. Juoksen, paljaat jalkani tuntevat allaan kylmän, kostean nurmikon ja metsä on hämärä. Jalkani menevät verelle oksien ja kivien takia, mutta en voi pysähtyä.
Antakaa minun olla.
Lämmin kahvi muistuttaa kyyneleistä. Pitelen kuppia kaksin käsin ja tuijotan verhoja ja pölyä, joka leijailee lampun valossa. Kissa katsoo minua ja purisee kysyvästi. Hento ja notkea ystäväni pelon yössä. kutitan häntä korvan takaa ja hän nojaa käteeni kulkien ohi ja hypähtäen sängyltä lattian läpi ja sänky alkaa lainehtia lattian tekemissä aalloissa. Kuljen kohti parveketta ja myrsky lennättää minut pilvien ylle.
Tähdet ovat kuusta muodostuvia kyyneleitä.
En jaksa enää seuraavaa päivää, ajatukset soivat kuin vanha soittorasia ja heitän sen päin seinää. Palat sinkoavat minua päin ja lävistävät sydämmeni.
Hyvää yötä.
Ajatukset kulkivat pikajunan vauhtia ja kello tikitti eteenpäin kuin riivattu hyrrä. Minä ansaitsen sen. Paremman olon. Miksi en?
Muistoja, sotkua, ääniä. Juoksen, paljaat jalkani tuntevat allaan kylmän, kostean nurmikon ja metsä on hämärä. Jalkani menevät verelle oksien ja kivien takia, mutta en voi pysähtyä.
Antakaa minun olla.
Lämmin kahvi muistuttaa kyyneleistä. Pitelen kuppia kaksin käsin ja tuijotan verhoja ja pölyä, joka leijailee lampun valossa. Kissa katsoo minua ja purisee kysyvästi. Hento ja notkea ystäväni pelon yössä. kutitan häntä korvan takaa ja hän nojaa käteeni kulkien ohi ja hypähtäen sängyltä lattian läpi ja sänky alkaa lainehtia lattian tekemissä aalloissa. Kuljen kohti parveketta ja myrsky lennättää minut pilvien ylle.
Tähdet ovat kuusta muodostuvia kyyneleitä.
En jaksa enää seuraavaa päivää, ajatukset soivat kuin vanha soittorasia ja heitän sen päin seinää. Palat sinkoavat minua päin ja lävistävät sydämmeni.
Hyvää yötä.
torstai 13. toukokuuta 2010
Muistoja.
Lapset näkevät enemän asioita kuin useimmat aikuiset. Olen aina asunut ihan omassa maailmassani. Lapsuudestani muistan kaikista parhaiten oman maailmani, jossa oli Kummitus ja ilkeä Peili, joka osasi ottaa kenen tahansa muodon ja sanoi pahoja asioita, mutta Kummitus suojeli minua Peililtä ja joskus minä suojelin Kummitusta Peililtä ja kaikilta Peilin kaksoisolennoilta, kunnes tapahtui jotain kamalaa, josta en kerro teille. En ikinä pelännyt nukkua, koska tiesin Kummituksen suojelevan minua. Myöhemmin Maailmani avartui ja siirryin elämään Susien kanssa. Raven on yksi Susista ja aina kun kyläilen Maailmassani olen Raven. Olen myös pienestä asti kirjoittanut Susista ja Maailmastani. Kun kirjoitan olen vapaa, puhdistan itseni ja pääsen pois tästä maailmasta. Tiedän yhä että he ovat olemassa, sen takia en halua puhua tästä psykologille, en tarvitse mitään psykologisia selityksiä sillä tiedän Susien olevan olemassa.
Pienenä ajattelin, että kun Sudet tulevat maapallolle, he tuhoavat nykyisen ihmiskunnan ja maailmasta tulee taas vehreä, kaikki rakennukset luhistuvat ja kaikki olentoni valtaavat maapallon. Minulla oli myös erittäin sadistisia mielikuvia, kuinka Sudet tappavat ihmiset. Joskus he vielä tulevat, mutta nykyään toivon heidän säästävän minut ja läheiset ihmiseni.
Jos saisin päättää en enää ikinä tekisi mitään muuta kuin piirtäisin ja kirjoittaisin. Ja aina välillä kävelisin metsässä sekä kuuntelisin musiikkia.
Kun asuisin pysyvästi Maailmassani, olisin Raven ja levittäisin siipeni lentäen taivaalle ja lentäisin korkeiden ja vanhojen metsien ja vankkojen vuorien yllä kunnes väsyisin.
Ai niin. Mainitsin psykologin, vaikka minun ei enää pitänyt käydä psykologilla. En todellakaan ymmärrä mitä järkeä siinä on. Siellä käynti ei muuta mitään muutakuin hetkellisesti. Sitäpaitsi yleensä psykologilta päästyäni olen sata kertaa surullisempi kuin sinne mennessä, koska siellä tavallaan avaan tuoreet haavat uudestaan, kun puhun liikaa. Se haluaa että minusta tulee kunnon kansalainen, yksi uusi toimiva osa yhteiskunnan koneistossa, mikä on tietysti tarpeellista. Mutta sen lisäksi sillä taitaa myös olla jokin omituinen illuusio mielessään, että ihmisen pitäisi olla iloinen. Mitä? Minulla ei ole muuta kuin suruni. En muista mitään muuta eikä mitään muuta olekkaan minulle. Tai sitten se haluaa istuttaa minun päähäni sellaisen illuusion, jotta voisin sokeana juosta jonkin valonpilkahduksen perässä samalla kuin toimin yhteiskunnassa. Mutta sitten varmana tulisin hulluksi, kun alkaisin miettimään miksen osaa olla iloinen niinkuin pitää. Aika ironista että ihmiset tulevat sitä hullummiksi mitä enemmän he yrittävät olla terveitä. Mutta käyn siellä siihen asti kuin koulu loppuu ja sitten kun pääsen sieltä niin minulle ei todellakaan tule ikävä.
-Raven.
Pienenä ajattelin, että kun Sudet tulevat maapallolle, he tuhoavat nykyisen ihmiskunnan ja maailmasta tulee taas vehreä, kaikki rakennukset luhistuvat ja kaikki olentoni valtaavat maapallon. Minulla oli myös erittäin sadistisia mielikuvia, kuinka Sudet tappavat ihmiset. Joskus he vielä tulevat, mutta nykyään toivon heidän säästävän minut ja läheiset ihmiseni.
Jos saisin päättää en enää ikinä tekisi mitään muuta kuin piirtäisin ja kirjoittaisin. Ja aina välillä kävelisin metsässä sekä kuuntelisin musiikkia.
Kun asuisin pysyvästi Maailmassani, olisin Raven ja levittäisin siipeni lentäen taivaalle ja lentäisin korkeiden ja vanhojen metsien ja vankkojen vuorien yllä kunnes väsyisin.
Ai niin. Mainitsin psykologin, vaikka minun ei enää pitänyt käydä psykologilla. En todellakaan ymmärrä mitä järkeä siinä on. Siellä käynti ei muuta mitään muutakuin hetkellisesti. Sitäpaitsi yleensä psykologilta päästyäni olen sata kertaa surullisempi kuin sinne mennessä, koska siellä tavallaan avaan tuoreet haavat uudestaan, kun puhun liikaa. Se haluaa että minusta tulee kunnon kansalainen, yksi uusi toimiva osa yhteiskunnan koneistossa, mikä on tietysti tarpeellista. Mutta sen lisäksi sillä taitaa myös olla jokin omituinen illuusio mielessään, että ihmisen pitäisi olla iloinen. Mitä? Minulla ei ole muuta kuin suruni. En muista mitään muuta eikä mitään muuta olekkaan minulle. Tai sitten se haluaa istuttaa minun päähäni sellaisen illuusion, jotta voisin sokeana juosta jonkin valonpilkahduksen perässä samalla kuin toimin yhteiskunnassa. Mutta sitten varmana tulisin hulluksi, kun alkaisin miettimään miksen osaa olla iloinen niinkuin pitää. Aika ironista että ihmiset tulevat sitä hullummiksi mitä enemmän he yrittävät olla terveitä. Mutta käyn siellä siihen asti kuin koulu loppuu ja sitten kun pääsen sieltä niin minulle ei todellakaan tule ikävä.
-Raven.
sunnuntai 2. toukokuuta 2010
Päivitystä.
Siivosin vähän vanhoja blogimerkintöjä. Olen pitkään halunnut pitää jokaisen merkinnän blogissani, sillä ne olivat merkintöjä minusta ja tunteistani silloin kun en muistanut miltä tuntuu tuntea vain yhtä tai paria tunnetta kerrallaan. Blogini oli hiljainen sotahuuto jonka oli tarkoituksena kertoa minulle että saan tuntea tunteeni ilman että se leimaisi minua jotenkin. Samalla sain järjestettyä jotkin tietyt hetket ja tutkin taakse jättämiäni tassunjälkiä.
Mutta nyt on muutoksen aika. Ensinnäkin en halua tai tarvitse enää vanhoja tassunjälkiäni, on tullut kesä ja se sulattaa jään, samalla katoaa tassunjälkeni. Mikäli tarvitsen kipeästi apua, olen päättänyt kirjoittaa yksityiset tuntemukseni päiväkirjaan. Silti tämä blogi yhä kertoo elämän synkkyydestä, ero on vain siinä etten kerro teille kaikkea. Joskus hiljaisuus kertoo enemän kuin tuhat sanaa ja jos tunnette minut tiedätte tarpeeksi. En tunne oloani miellyttäväksi kirjoittaessani julkiselle palstalle syvimpiä tunteitani. Toivon teille rauhaisaa viikkoa. -Raven.
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Välittävä Ja Muita Sanoja
Ihmiset käyttävät liikaa sanoja -jopa minä varsinkin silloin kun minulla on liikaa energiaa, tai yritän salailla jotain. Mutta asiaan...
Minua on jotenkin aina ärsyttänyt valehtelu ja olen erittäin epäluuloinen muutenkin, kai sitten. Yleensä jätän huomiotta kaiken mitä pidän paskapuheena, koska jos en jättäisi saisin raivokohtauksen viiden sekunnin välein. Nyt kuitenkin muistelin juuri edellistä kirjoitusta kirjoittaessani paskapuheita, joita psykologini suoltaa äänitorvensa kautta -en juurikaan ole vihainen tällä hetkellä, vain masentunut kai. Hän on hyvä psykologi, mutta en enää mene hänen luokseen, kuin seuraavalle käynnille. Siitä kai kirjoitan jokin toinen päivä, jos jaksan.
Hän sanoo aivan liian usein että minä (Raven) muka välitän muista paljon, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, olen maailman itsekeskeisin ihminen. Jos välittäisin muista tippaakaan lopettaisin koulut kesken ja muuttaisin äitin luokse hoitamaan järjestystä, kissoja, äitiä ja veljeä. Kaikki on nyt niin hyvin, että minulla on vain melankoliani ja syyllisyyteni.
Mutten välitä kenestäkään. Kaikki ovat paskaa täynä. "minä haluan rakkautta" "minä haluan rahaa" . Olen kai katkera.
Anteeksi ja Kiitos. Noita sanoja minä olen kova käyttämään, mutta yritän vähentää. Jos niitä käyttää liikaa, niilläkään ei ole merkitystä. Muistaakseni ylikäytin niitä tahallani, koska en halunnut ihmisten ottavan niitä tosissaan, olin pahoillani ja muistaakseni häpeissäni, mutten halunnut minulle annettavan anteeksi, sellainen oli hellävarainen hampaiden näyttö.
-Raven.
Minua on jotenkin aina ärsyttänyt valehtelu ja olen erittäin epäluuloinen muutenkin, kai sitten. Yleensä jätän huomiotta kaiken mitä pidän paskapuheena, koska jos en jättäisi saisin raivokohtauksen viiden sekunnin välein. Nyt kuitenkin muistelin juuri edellistä kirjoitusta kirjoittaessani paskapuheita, joita psykologini suoltaa äänitorvensa kautta -en juurikaan ole vihainen tällä hetkellä, vain masentunut kai. Hän on hyvä psykologi, mutta en enää mene hänen luokseen, kuin seuraavalle käynnille. Siitä kai kirjoitan jokin toinen päivä, jos jaksan.
Hän sanoo aivan liian usein että minä (Raven) muka välitän muista paljon, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, olen maailman itsekeskeisin ihminen. Jos välittäisin muista tippaakaan lopettaisin koulut kesken ja muuttaisin äitin luokse hoitamaan järjestystä, kissoja, äitiä ja veljeä. Kaikki on nyt niin hyvin, että minulla on vain melankoliani ja syyllisyyteni.
Mutten välitä kenestäkään. Kaikki ovat paskaa täynä. "minä haluan rakkautta" "minä haluan rahaa" . Olen kai katkera.
Anteeksi ja Kiitos. Noita sanoja minä olen kova käyttämään, mutta yritän vähentää. Jos niitä käyttää liikaa, niilläkään ei ole merkitystä. Muistaakseni ylikäytin niitä tahallani, koska en halunnut ihmisten ottavan niitä tosissaan, olin pahoillani ja muistaakseni häpeissäni, mutten halunnut minulle annettavan anteeksi, sellainen oli hellävarainen hampaiden näyttö.
-Raven.
Koira Nimeltä Neo
Hänessä on jotain muinaista viisautta, mikä juontaa juurensa hänen villeihin esi-isiinsä, jotka juoksivat villeinä ja vapaina maassa, jota ihmisen käden kosketus ei ollut vielä saastuttanut. Hänen silmistään näkee hetkeen jolloin tila ja aika on rajaton, vain tämä hetki merkitsee ja tässä hetkessä tapahtuu miljoona asiaa, vaikka korva kuulee ainoastaan tuulen kuiskauksen ja silmän on turha edes yrittää nähdä. Hän nuuskii ilmasta ja maasta muiden kulkijoiden merkkejä, aisteilla jotka useimmilta on unohtunut.
Tästä kaikesta huolimatta hän käyttäytyy kuin suden pentu, suden pentu vaikka on jo kaksi vuotias. Hän on pitkäkarvainen mäyräkoira, kämppikseni seuralainen ja minulle uutta kummasteltavaa. Tulemme toimeen keskenämme, sillä molemmat pidämme enemmän ulkoilmasta kuin neljän seinän sisällä tukehtumisesta.
En kuitenkaan ole hyvä koiran hoidossa, tai kenenkään taikka minkään hoitamisessa, syyllisyys tekee oloni tukalaksi, kun en osaa huoltaa ketään. Jos olisin välittävämpi asuisin äitin luona ja hoitaisin kissoja -mutta en ole siellä.
Tästä kaikesta huolimatta hän käyttäytyy kuin suden pentu, suden pentu vaikka on jo kaksi vuotias. Hän on pitkäkarvainen mäyräkoira, kämppikseni seuralainen ja minulle uutta kummasteltavaa. Tulemme toimeen keskenämme, sillä molemmat pidämme enemmän ulkoilmasta kuin neljän seinän sisällä tukehtumisesta.
En kuitenkaan ole hyvä koiran hoidossa, tai kenenkään taikka minkään hoitamisessa, syyllisyys tekee oloni tukalaksi, kun en osaa huoltaa ketään. Jos olisin välittävämpi asuisin äitin luona ja hoitaisin kissoja -mutta en ole siellä.
perjantai 16. huhtikuuta 2010
Kapinasielu.
Jostain kummallisesta syystä teen aina päin vastoin kuin minun pitäisi/minua käskytetään tekemään. Tämä on pistänyt minut miettimään viime päivien aikana. Onko se niin, että ihmiset kaatavat puita polulleni, sille ainoalle polulle, jota haluan kulkea ja väittävät että polku, jota kuljen on väärä, vai sainko lapsuudessa tarpeekseni kilttinä olemisesta ja alitajuntaani on juurtunut pakkomielteinen tarve inttää vastaan?
Äiti sanoi, että pistä hiukset kiinni ja vannoin etten ikinä pistä hiuksia kiinni, äiti yritti tunkea minulle tiukat farkut ja ostin mahdollisimman leveän hameen. Isä sanoi, etten saa hankkia lävistyksiä, minulla on yksitoista ja suunnittelen uutta. Koulussa ihmiset inhosivat metalli musiikkia ja kaikki metallistit olivat automaattisesti saatanan palvojia ja batmaneja ja silti minä rakastuin metalli musiikkiin. Ja yleisesti ottaen menen aina muodin kanssa toiseen suuntaan -ainakin omasta mielestäni tahattomasti.
Nykyään en edes käytä meikkiä, paitsi silmämeikkiä silloin tällöin.
Ehkä minuun ei vain kerkinyt tarttua valtavirtaa, kun minua syrjittiin pennusta asti ja kun minulla on luultavasti ollut ihan jo pienenä huono näkö ja kun en tajunnut sitä en jaksanut kiinnittää huomiota siihen mitä näin ympärilläni vaan mitä näin sieluni silmin.
Uskon olevani tahattomasti kapinallinen, sillä pidän uusien ajatusten miettimisestä, en heti tykkänään sulje korviani neuvoilta, mutta olen silti siihen asti kriittinen kuulemani suhteen, että minua pidetään jääräpäänä (ehkä olenkin vähän....). Mutta minulle ei ole tarkoitettu jonkin selkeän tien kulkemista, teen auttamatta aina oman pääni mukaan.
Ja kuka sanoo mitä pitää tehdä? Pitääkö yleensäkkään mitään tehdä? Minkälainen pitää olla ja minkä takia pitäisi? Kuka keksi säännöt? Valtavirta? Muoti? Media?
Luonnossa kaikki tottelevat omia sääntöjään ja ainut sääntö on vaisto.
Tämä on ihana kappale:
-Raven.
Äiti sanoi, että pistä hiukset kiinni ja vannoin etten ikinä pistä hiuksia kiinni, äiti yritti tunkea minulle tiukat farkut ja ostin mahdollisimman leveän hameen. Isä sanoi, etten saa hankkia lävistyksiä, minulla on yksitoista ja suunnittelen uutta. Koulussa ihmiset inhosivat metalli musiikkia ja kaikki metallistit olivat automaattisesti saatanan palvojia ja batmaneja ja silti minä rakastuin metalli musiikkiin. Ja yleisesti ottaen menen aina muodin kanssa toiseen suuntaan -ainakin omasta mielestäni tahattomasti.
Nykyään en edes käytä meikkiä, paitsi silmämeikkiä silloin tällöin.
Ehkä minuun ei vain kerkinyt tarttua valtavirtaa, kun minua syrjittiin pennusta asti ja kun minulla on luultavasti ollut ihan jo pienenä huono näkö ja kun en tajunnut sitä en jaksanut kiinnittää huomiota siihen mitä näin ympärilläni vaan mitä näin sieluni silmin.
Uskon olevani tahattomasti kapinallinen, sillä pidän uusien ajatusten miettimisestä, en heti tykkänään sulje korviani neuvoilta, mutta olen silti siihen asti kriittinen kuulemani suhteen, että minua pidetään jääräpäänä (ehkä olenkin vähän....). Mutta minulle ei ole tarkoitettu jonkin selkeän tien kulkemista, teen auttamatta aina oman pääni mukaan.
Ja kuka sanoo mitä pitää tehdä? Pitääkö yleensäkkään mitään tehdä? Minkälainen pitää olla ja minkä takia pitäisi? Kuka keksi säännöt? Valtavirta? Muoti? Media?
Luonnossa kaikki tottelevat omia sääntöjään ja ainut sääntö on vaisto.
Tämä on ihana kappale:
-Raven.
sunnuntai 11. huhtikuuta 2010
You Don't Like What We Are In Your Eyes.
En pidä tästä tunteesta. On taas ollut ihan ihme fiilikset tässä kuussa. Kuin hukkuisin ja yrittäisin kurkottaa pintaan, mutta en löydä pintaan. Olen vihainen ja surullinen. Enkä jaksaisi käydä koulua.
En jaksa miettiä tuota juuri nyt. Tylsä aihe muutenkin. Kuitenkin, olen ollut taas käymässä kotona, kun oli veljen synttärit. Nostalgiaa on ilmassa, olemme käyneet metsässä yhdessä ehkä viimeksi kun olin kaksitoista vuotias, sen jälkeen olemme kulkeneet omia reittejämme, mutta nyt menimme taas yhdessä metsään. Tässä lähellä oleva metsä on tosin masentavan pieni siihen verrattuna minkälaisena muistan sen, tänne on rakennettu lisää taloja ja muuta totaalisen masentavaa.
Olin tajuttoman kömpelö, kompastelin kuin mikäkin rähmäkäpälä ja tulin kymmenen metriä veljen takana. Olen ehkä hieman ruosteessa. Yleensä katselen metsässä lintuja ja viime aikoina olen käynyt metsässä vain koiran kanssa.
Kun on aikaa ja tulee lämpöisempää voisin harjoitella kämpän läheisyydessä olevassa metikössä ennen kuin lähden vaeltamaan. Ajattelin vaeltaa kesälomalla aluksi kaksi tai kolme päivää ja myöhemmin viikkoja. Jos olisi jokin reppu ja teltta sunmuuta niin se olisi aivan mahtavaa!
Ja kiikarit. *kuolaa näppäimistölle*
Näkemisiin ja hyvää päivän jatkoa kaikille.
-Raven.
keskiviikko 31. maaliskuuta 2010
Tekeekö Mielenterveysongelma Minusta Huonon Wiccan?
Monilla on mielenterveysongelmia ja monilla on syömishäiriö tai vastaavaa. Mielestäni oksettavan monilla on nykyään syömishäiriöitä. Ja kaikilla tuntemillani noidilla on ollut jonkinlaista ongelmaa. Eräs hyvin läheinen lopetti syömisen teininä, oikeastaan samalla tavalla kuin minäkin, hän ei nähnyt itseään lihavana, mutta halusi kapinoida.
En usko, että mielenterveysongelma tekee ihmisestä huonon noidan. Wicca kunnioittaa elämää, mutta uskon sen tarkoittavan myös että kunnioitetaan elämään kuuluvia asioita, oli asiat sitten ns. "hyviä" asioita tai "pahoja". Vaikeudet kuuluvat elämään.
Ja kun olet päässyt ongelmastasi yli, jokaisen elämässä on muutoksen aika, kuin toukasta perhoseksi, vaikka toukatkin on ihania, sinusta tulee parempi ihminen, vahvempi ja voit sanoa, että olet taistellut elämässäsi.
Inhottavan monet pitävät itseään lihavana. Mielestäni lihavia ei edes ole olemassa, keho on kuin taideteos eikä ole toista samanlaista. Mutta jos sinulla on syömishäiriö, sinun ei tarvitse pitää itseäsi sen takia huonompana noitana tai ihmisenä. Sille voi olla monta syytä, kuten masennus tai jokin traumaattinen asia, joka on tapahtunut lapsuudessa.
Minun ongelmani ei ole syömishäiriö, vaan viiltely, joskus minulle tuli juuri tämän kysymyksen takia siitä huono olo ja syyllisyyteni vain ruokki käyttäytymistäni. Tunnen itseni huonoksi kaikessa, minulla on tajuttoman huono itseluottamus, mikä ei ole yllätys, koska luulen minulla olevan BPD.
Näistä on todella vaikea päästä yli. Sitäpaitsi jokin päänisisällä sanoo, ettei edes halua päästä tästä yli, että miten voisin elää ilman?
Olen yrittänyt purkaa sanoinkuvaamatonta raivoa ja surua liikkumalla, mutta mikään muu ei auta niin paljon kuin se mitä olen tehnyt jo monta vuotta. Tosin yritän parhaani. Aina tulee alamäkiä ja ylämäkiä.
Vaikka olisi elämää kunnioittava ja luontoa rakastava noita, se ei välttämättä tarkoita että samalla kun ottaa rakkaalta elämältä turpiin täytyy olla kokoajan hymyssä suin. Vain kokemalla ja tuntemalla voi oppia ja sanoa että on joskus elänyt.
Siinä kaikki mitä halusin sanoa.
Lähetän paljon rakkautta kaikille joilla on meneillään vaikea kausi elämässä.
-Raven.
En usko, että mielenterveysongelma tekee ihmisestä huonon noidan. Wicca kunnioittaa elämää, mutta uskon sen tarkoittavan myös että kunnioitetaan elämään kuuluvia asioita, oli asiat sitten ns. "hyviä" asioita tai "pahoja". Vaikeudet kuuluvat elämään.
Ja kun olet päässyt ongelmastasi yli, jokaisen elämässä on muutoksen aika, kuin toukasta perhoseksi, vaikka toukatkin on ihania, sinusta tulee parempi ihminen, vahvempi ja voit sanoa, että olet taistellut elämässäsi.
Inhottavan monet pitävät itseään lihavana. Mielestäni lihavia ei edes ole olemassa, keho on kuin taideteos eikä ole toista samanlaista. Mutta jos sinulla on syömishäiriö, sinun ei tarvitse pitää itseäsi sen takia huonompana noitana tai ihmisenä. Sille voi olla monta syytä, kuten masennus tai jokin traumaattinen asia, joka on tapahtunut lapsuudessa.
Minun ongelmani ei ole syömishäiriö, vaan viiltely, joskus minulle tuli juuri tämän kysymyksen takia siitä huono olo ja syyllisyyteni vain ruokki käyttäytymistäni. Tunnen itseni huonoksi kaikessa, minulla on tajuttoman huono itseluottamus, mikä ei ole yllätys, koska luulen minulla olevan BPD.
Näistä on todella vaikea päästä yli. Sitäpaitsi jokin päänisisällä sanoo, ettei edes halua päästä tästä yli, että miten voisin elää ilman?
Olen yrittänyt purkaa sanoinkuvaamatonta raivoa ja surua liikkumalla, mutta mikään muu ei auta niin paljon kuin se mitä olen tehnyt jo monta vuotta. Tosin yritän parhaani. Aina tulee alamäkiä ja ylämäkiä.
Vaikka olisi elämää kunnioittava ja luontoa rakastava noita, se ei välttämättä tarkoita että samalla kun ottaa rakkaalta elämältä turpiin täytyy olla kokoajan hymyssä suin. Vain kokemalla ja tuntemalla voi oppia ja sanoa että on joskus elänyt.
Siinä kaikki mitä halusin sanoa.
Lähetän paljon rakkautta kaikille joilla on meneillään vaikea kausi elämässä.
-Raven.
sunnuntai 14. helmikuuta 2010
Veljeni Suljetut Tunteet.
Tänään kävin kotona. Veli kaipasi minua sinne, luultavasti sillä S:ltä on taas loppumassa pinna ja äiti ryyppää, mutta sillä tekosyyllä, että Nocturnal Depressionin levyni saapuivat odotuksen palkinnoksi.
Ja hän on taas tehnyt uusia mahtavia kappaleita. Hänellä on monta singleä valmiina ja yksi kokopitkä tuloillaan. Hänestä tulee toivon mukaan vielä tunnettu underground väen keskuudessa. Uskon ja toivon niin.
Huomasin hänestä, nyt kun en enää pidä hänen seuraansa sietämättömänä, piirteitä, joita olen löytänyt itsestänikin.
Hän piilottaa tunteensa vitsailemalla, naureskelemalla ja kiroilemalla. Hän on tehnyt sitä jo kauan. Tunteet tulisi käydä läpi, sillä myöhemmässä elämässä tuo vahingoittaa häntä luultavasti erityisesti. Paljon enemmän kuin mitä vahinkoa se nyt käsiteltynä tekisi.
Toisen samankaltaisuuden, mikä pisti silmään, oli hänen ihmisvihansa ja kuvotus mielisairauksia ja heikkoutta kohtaan. Hän haluaa muuttaa erakoksi joko metsän keskelle tai saarelle, koska ei siedä ihmisiä. Mutta vaikka hän pääsisi ihmisongelmastaan eroon, hän ei koskaan pääse itsestään eroon. Psykologini sanoi, että muihin tutustumalla tutustuu myös samalla paremmin itseensä, ehkä veljeni pelkää muiden paljastavan hänessä piilevän sekopää-geenin, kun äiti juo, minä viiltelen ja S on muuten vaan hullu.
Hän kertoi, että oli ollut hereillä kaikkina niinä yöinä, kun olin itkenyt. Mietin, että kaikkea hänkin on joutunut kestämään ja se satutti minua. Hän ei todellisuudessa olisi ansainnut minun hulluuttani.
Miksi hän ei sitten tehnyt mitään? Kysyi eräs, jolle kerroin. Niin kuin mitä? Mitä veljeni olisi muka voinut tehdä? Mitä muuttaa? Veljeni oli pieni ja luultavasti peloissaan. Hän ei ollut tottunut näkemään minua niin heikkona sitäpaitsi jos hän olisi yrittänyt lohduttaa minua olisin luultavasti käskenyt häntä painumaan helvettiin.
Olisiko hän voinut kertoa minulle etten ole yksin? Ehkä, ehkä se olisi auttanut, ehkä ei. Mutta silloinkin mitä ikinä veljeni mietti noina öinä, jotka olivat pitkiä meille molemmille, hän joutui olemaan miettimättä tuskaa, hänen täytyi yrittää olla mahdollisimman selväjärkinen, kun kaikki hänen ympärillään olivat mielipuolia.
It isn't important how much it hurts.
It matters what you learn from that pain.
Mutta Nocturnal Depressionin levyni tulivat.
Hassua, mutta ihan kuin levyn kansissa olisivat minä ja veljeni. Ei kai se ketään satuta laittaa kansien kuvat tänne, joten tässä ne ovat.
"Minä" Nostalgia -Fragme
nts of a Broken Past -kannessa:
Ja rakas veljeni Four Seasons to a Depressionin kannessa:
Huvittavaa.
-Raven.
Ja hän on taas tehnyt uusia mahtavia kappaleita. Hänellä on monta singleä valmiina ja yksi kokopitkä tuloillaan. Hänestä tulee toivon mukaan vielä tunnettu underground väen keskuudessa. Uskon ja toivon niin.
Huomasin hänestä, nyt kun en enää pidä hänen seuraansa sietämättömänä, piirteitä, joita olen löytänyt itsestänikin.
Hän piilottaa tunteensa vitsailemalla, naureskelemalla ja kiroilemalla. Hän on tehnyt sitä jo kauan. Tunteet tulisi käydä läpi, sillä myöhemmässä elämässä tuo vahingoittaa häntä luultavasti erityisesti. Paljon enemmän kuin mitä vahinkoa se nyt käsiteltynä tekisi.
Toisen samankaltaisuuden, mikä pisti silmään, oli hänen ihmisvihansa ja kuvotus mielisairauksia ja heikkoutta kohtaan. Hän haluaa muuttaa erakoksi joko metsän keskelle tai saarelle, koska ei siedä ihmisiä. Mutta vaikka hän pääsisi ihmisongelmastaan eroon, hän ei koskaan pääse itsestään eroon. Psykologini sanoi, että muihin tutustumalla tutustuu myös samalla paremmin itseensä, ehkä veljeni pelkää muiden paljastavan hänessä piilevän sekopää-geenin, kun äiti juo, minä viiltelen ja S on muuten vaan hullu.
Hän kertoi, että oli ollut hereillä kaikkina niinä yöinä, kun olin itkenyt. Mietin, että kaikkea hänkin on joutunut kestämään ja se satutti minua. Hän ei todellisuudessa olisi ansainnut minun hulluuttani.
Miksi hän ei sitten tehnyt mitään? Kysyi eräs, jolle kerroin. Niin kuin mitä? Mitä veljeni olisi muka voinut tehdä? Mitä muuttaa? Veljeni oli pieni ja luultavasti peloissaan. Hän ei ollut tottunut näkemään minua niin heikkona sitäpaitsi jos hän olisi yrittänyt lohduttaa minua olisin luultavasti käskenyt häntä painumaan helvettiin.
Olisiko hän voinut kertoa minulle etten ole yksin? Ehkä, ehkä se olisi auttanut, ehkä ei. Mutta silloinkin mitä ikinä veljeni mietti noina öinä, jotka olivat pitkiä meille molemmille, hän joutui olemaan miettimättä tuskaa, hänen täytyi yrittää olla mahdollisimman selväjärkinen, kun kaikki hänen ympärillään olivat mielipuolia.
It isn't important how much it hurts.
It matters what you learn from that pain.
Mutta Nocturnal Depressionin levyni tulivat.
Hassua, mutta ihan kuin levyn kansissa olisivat minä ja veljeni. Ei kai se ketään satuta laittaa kansien kuvat tänne, joten tässä ne ovat.
"Minä" Nostalgia -Fragme
nts of a Broken Past -kannessa:Ja rakas veljeni Four Seasons to a Depressionin kannessa:
Huvittavaa.
-Raven.
perjantai 12. helmikuuta 2010
My Heart of Chaos is Bleeding Once Again.
Olen uskonut, etten ansaitse rakkautta. Ehkä en, kaikki todisteet viittaavat ainakin siihen, että minua on mahdoton rakastaa. Niin olen tyytynyt yksinäisyyteen.
Uskoin monta vuotta rakkauden, ilon ja onnen olevan itsepetosta. Sanotaan, että jos jokin on vaikeaa se sivuutetaan väittämällä sen olevan mahdotonta.
Järjen laissa kaikki on joko mahdotonta tai mahdollista.
Minun sydämmeni ei ole järkevä. Sydämmeni on kaaosta ja kaikki eri tunteet repivät sen kappaleiksi.
Kärsin ikuisesti tässä surun ja tuskan maailmassa.
Kun torstaina aloin hieman uskomaan rakkauteen, petyin hieman tunteisiini. Kun olen huutanut jo niin kauan, että minä pärjään yksin. On heikkoa luottaa elämänsä muiden käsiin, mutta silti minä putoan enkä edes jaksa yrittää.
Se oli ainut tapa pysyä hengissä, pitää itse itsestään huolta ja kieltää onnen ja rakkauden tunteet. Mutta jos rakkaus on kielletty minulta, en halua enää elää.
I'm suffering forever
In the end everybody goes away.
Mine is pain and sorrow, all mine.
I'm unloveable, I'm hagalaz, I'm abortion, I'm total insanity.
-Raven.
sunnuntai 7. helmikuuta 2010
Move on.
Aina on jotain liian paljon tai liian vähän. Aina on jotain mistä valittaa, ihmiset ovat yksinäisiä ja katkeria. Ne ovat umpikujassa itsensä kanssa.
Minäkin aina vain valitan. Nyt kirjoitan tähän mitä ilon aiheita minulla on.
-Minulla on ihana kämppis ja sen koira (okei kaikkiin menee joskus hermot, mutta pääasiassa molemmat ovat ihania)
-Minulla on pari ihanaa ystävää.
-Eilinen ilta oli ihana, eli minulla on tasan kolme hyvää muistoa elämässäni, joihin ei liity jotain kamalaa.
-Osaan piirtää ja kirjoittaa silloin kun minulla on inspiraatio.
-Minulla ja kämppikselläni on hieno koti, jonka lähellä on kaunis metsä.
-Minulla on mahtava levykokoelma, jota ilman olisi vaikea elää.(materialismia...)
-Tiedän asioita, joita suurin osa enemmistöstä ei tiedä.
-Minulla on viisas veli.
-Tiedän suurin piirtein mitä haluan.
Keksin kyllä lisääkin, kunhan mietin vähän.
Minulle on tapahtunut suhteellisen paljon paskoja asioita, mutten jaksa rypeä niissä, vaikken voikkaan ikinä unohtaa.
-Ravenn
Minäkin aina vain valitan. Nyt kirjoitan tähän mitä ilon aiheita minulla on.
-Minulla on ihana kämppis ja sen koira (okei kaikkiin menee joskus hermot, mutta pääasiassa molemmat ovat ihania)
-Minulla on pari ihanaa ystävää.
-Eilinen ilta oli ihana, eli minulla on tasan kolme hyvää muistoa elämässäni, joihin ei liity jotain kamalaa.
-Osaan piirtää ja kirjoittaa silloin kun minulla on inspiraatio.
-Minulla ja kämppikselläni on hieno koti, jonka lähellä on kaunis metsä.
-Minulla on mahtava levykokoelma, jota ilman olisi vaikea elää.(materialismia...)
-Tiedän asioita, joita suurin osa enemmistöstä ei tiedä.
-Minulla on viisas veli.
-Tiedän suurin piirtein mitä haluan.
Keksin kyllä lisääkin, kunhan mietin vähän.
Minulle on tapahtunut suhteellisen paljon paskoja asioita, mutten jaksa rypeä niissä, vaikken voikkaan ikinä unohtaa.
-Ravenn
lauantai 6. helmikuuta 2010
Taistelevat sudet.
Psykologi kertoi osuvan tarinan intiaanista, joten laitampa sen tänne muistiin, jotten unohda:
Intiaani kertoi tulen äärellä heimolaisilleen, että hänessä on kaksi sutta, toinen hyvä susi, toinen paha susi ja ne kamppailevat keskenään. Eräs heimolaisista kysyi siihen, että kumpi on voitolla. Siihen intiaani vastasi, että se jota hän ruokkii eniten.
Minussa on inhottava puoli, se joka ainaisesti katkerana ajattelee, että minut jätetään, kukaan ei halua olla minun kanssani ja juonii mustia ajatuksia loitsien mustasukkaisuutta mielessäni. Se on todella ristiriidassa toisen puoleni kanssa, joka uskoo vapaaseen tahtoon ja tietää, että jos joku haluaa mennä, on mentävä. Näiden kahden puolen lapsena on syntynyt se puoli joka valehtelee kirkkain silmin ja väittää ettei välitä paskan vertaa siitä kulkeeko joku vierelläni vaiko ei. Ja nämä kaikki kolme satuttavat sydäntäni, koska en osaa päättää mitä ruokin eniten. Elämäni tosin on ruoskinut välittävää puoltani niin että se vuotaa verta, haluaisin niin kovasti siitä eroon. Haluaisin välittää ihmisistä sillä tavoin etten vaikuta liian tunkeilevalta enkä taas liian poistyöntävältäkään, olisimpa kehittänyt jonkin puolen, joka kulkee kaunista keskitietä. Mutta minua ei ole siunattu niin kauniilla luonteella.
En minä haluaisi olla tämmöinen. Anteeksi.
Olen taas ihastunut Dir en Grey nimiseen japanilaiseen bändiin. Tässä eräs heidän live keikka, rakastan tätä kappaletta:
Raven.
Intiaani kertoi tulen äärellä heimolaisilleen, että hänessä on kaksi sutta, toinen hyvä susi, toinen paha susi ja ne kamppailevat keskenään. Eräs heimolaisista kysyi siihen, että kumpi on voitolla. Siihen intiaani vastasi, että se jota hän ruokkii eniten.
Minussa on inhottava puoli, se joka ainaisesti katkerana ajattelee, että minut jätetään, kukaan ei halua olla minun kanssani ja juonii mustia ajatuksia loitsien mustasukkaisuutta mielessäni. Se on todella ristiriidassa toisen puoleni kanssa, joka uskoo vapaaseen tahtoon ja tietää, että jos joku haluaa mennä, on mentävä. Näiden kahden puolen lapsena on syntynyt se puoli joka valehtelee kirkkain silmin ja väittää ettei välitä paskan vertaa siitä kulkeeko joku vierelläni vaiko ei. Ja nämä kaikki kolme satuttavat sydäntäni, koska en osaa päättää mitä ruokin eniten. Elämäni tosin on ruoskinut välittävää puoltani niin että se vuotaa verta, haluaisin niin kovasti siitä eroon. Haluaisin välittää ihmisistä sillä tavoin etten vaikuta liian tunkeilevalta enkä taas liian poistyöntävältäkään, olisimpa kehittänyt jonkin puolen, joka kulkee kaunista keskitietä. Mutta minua ei ole siunattu niin kauniilla luonteella.
En minä haluaisi olla tämmöinen. Anteeksi.
Olen taas ihastunut Dir en Grey nimiseen japanilaiseen bändiin. Tässä eräs heidän live keikka, rakastan tätä kappaletta:
Raven.
perjantai 29. tammikuuta 2010
Lovesongs Kill Me So I Don't Listen To Such.
Nyt loppui itsesääli. Olen pohtinut pääni puhki miten villistä pennusta tuli väsynyt ja masentunut. Nimittäin aliravitsemuksella saattaa olla aika pahasti näppinsä pelissä. Esimerkiksi C-vitamiinin puutteesta tulee tietysti väsymystä, lihaskipua, ruokahaluttomuutta, haavojen hidasta paranemista ja hengenahdistusta.
Ruokahaluttomuutta, kyllä, todella ärsyttävää kun yrittää kaikkensa että olisi nälkä, jotta mahaan sattuisi, mutta nälkää ei vain tule, sen lisäksi kehoni tottui syömättömyyteen. Haavojen hidas paraneminen, indeed, kaikki tulehtui ja pienen pienienkin viiltojen paranemiseen meni ikuisuus. Hengenahdistusta ja stressin sietokyvyn heikkenemistä, täsmälleen. Ja olen aina väsynyt, se johtuu myös proteiinin puutteesta.
Minulla tasavarmana oli ja on vaikka minkälaista puutosta, koska nälkiinnytin itseni siihen pisteeseen että näin harhoja. Nykyään on helpompi ajatella järkevästi mitä puuttuu milloinkin, mutta minulla on yhä syömishäiriö. Päässäni on ääni joka solvaa minua ahneeksi, sanoo etten ansaitse mitään ja kauhistelee kuinka ihmiset kuormittavat maapalloa ja että maailma pitää pelastaa kuolemalla pois ennenkuin on liian myöhäistä.
Olen henkisesti epävakaa ja tyypillisesti jos luen jostain se menee alitajuntaani ja siitä saattaa tulla vakavakin pakkomielle. Tunnen henkistä ja fyysistä kipua jos jokin eläin kärsii jossain päin maapalloa. Sillätavoin sivuutan todelliset raivon kohteeni, joita en halua ajatella, ne asiat jotka alitajuntani on lukinnut monen oven taakse ja heittänyt avaimen menemään.
Kuitenkin yritän parhaani. Hyvinä päivinä saan syötyä ihan riittävästi eli tonnikala purkin(ennen täytyin parista lusikallisesta koko päiväksi!), ruisleivän ja joskus jopa saan tungettua kaiken tuon päälle hedelmän. Olen aina tykännyt hedelmistä, vaikka ne ovatkin täyttäviä.
Yritän pitää itsestäni. Luonnonsuojelun sijasta olen todella perehtynyt Wiccaan ja piirtämiseen. Pidän Wiccasta koska se hyväksyy kaikki sellaisina kuin ovat. Minä olen minä enkä muuksi voi muuttua. Nyt kun en pääse metsään juoksentelemaan kun on tajuttoman kylmää yritän myös lukea biologiaa, josta aijon saada ainakin ysin. Rakastan sitä kirjaa.
Mutta luultavasti vihaan itseäni niin kauan kuin elän. En voi antaa itseni luulla itsestäni kummoisempia. En ole edes uskaltanut puhua sille metallisti miehelle, koska en jaksa pettyä itseeni uudelleen, joten hoidan sen vain päiväjärjestyksestä viiltelemällä ja jatkan unessa elämistä.
Rakastan uniani.
-Raven.
Ruokahaluttomuutta, kyllä, todella ärsyttävää kun yrittää kaikkensa että olisi nälkä, jotta mahaan sattuisi, mutta nälkää ei vain tule, sen lisäksi kehoni tottui syömättömyyteen. Haavojen hidas paraneminen, indeed, kaikki tulehtui ja pienen pienienkin viiltojen paranemiseen meni ikuisuus. Hengenahdistusta ja stressin sietokyvyn heikkenemistä, täsmälleen. Ja olen aina väsynyt, se johtuu myös proteiinin puutteesta.
Minulla tasavarmana oli ja on vaikka minkälaista puutosta, koska nälkiinnytin itseni siihen pisteeseen että näin harhoja. Nykyään on helpompi ajatella järkevästi mitä puuttuu milloinkin, mutta minulla on yhä syömishäiriö. Päässäni on ääni joka solvaa minua ahneeksi, sanoo etten ansaitse mitään ja kauhistelee kuinka ihmiset kuormittavat maapalloa ja että maailma pitää pelastaa kuolemalla pois ennenkuin on liian myöhäistä.
Olen henkisesti epävakaa ja tyypillisesti jos luen jostain se menee alitajuntaani ja siitä saattaa tulla vakavakin pakkomielle. Tunnen henkistä ja fyysistä kipua jos jokin eläin kärsii jossain päin maapalloa. Sillätavoin sivuutan todelliset raivon kohteeni, joita en halua ajatella, ne asiat jotka alitajuntani on lukinnut monen oven taakse ja heittänyt avaimen menemään.
Kuitenkin yritän parhaani. Hyvinä päivinä saan syötyä ihan riittävästi eli tonnikala purkin(ennen täytyin parista lusikallisesta koko päiväksi!), ruisleivän ja joskus jopa saan tungettua kaiken tuon päälle hedelmän. Olen aina tykännyt hedelmistä, vaikka ne ovatkin täyttäviä.
Yritän pitää itsestäni. Luonnonsuojelun sijasta olen todella perehtynyt Wiccaan ja piirtämiseen. Pidän Wiccasta koska se hyväksyy kaikki sellaisina kuin ovat. Minä olen minä enkä muuksi voi muuttua. Nyt kun en pääse metsään juoksentelemaan kun on tajuttoman kylmää yritän myös lukea biologiaa, josta aijon saada ainakin ysin. Rakastan sitä kirjaa.
Mutta luultavasti vihaan itseäni niin kauan kuin elän. En voi antaa itseni luulla itsestäni kummoisempia. En ole edes uskaltanut puhua sille metallisti miehelle, koska en jaksa pettyä itseeni uudelleen, joten hoidan sen vain päiväjärjestyksestä viiltelemällä ja jatkan unessa elämistä.
Rakastan uniani.
-Raven.
sunnuntai 24. tammikuuta 2010
Miksi minä?
Kuuluu yleinen kysymys: Miksi minun pitäisi muuttua, kasvaa, kestää, kärsiä, oppia? Elämä, tai jonki korkeampi voima yleensä heittää paskaa niskaan juuri kun luulee jo nähneensä tarpeeksi ja uskoo olevansa vahvempi ja ylpeä siitä, sitten tulee taas nöyrtyä näkemään lisää.
Tulen hulluksi kun läheiseni kärsivät ja kuolevat, kun empatia kykyni ei ole vahvin puoleni. Heikkona ja avuttomana haluan eroon kaikesta, mikä satuttaa minua. Tee mitä haluat sanon vihdoin vaikka en tarkoita sitä. "Olen nähnyt jo kuinka haluat mennä pois, joten painu jo helvettiin!" Mutta en ole nähnyt mitään, enkä edes tarkoita sitä mitä sanon, ei, en todellakaan tarkoita.
Tule, niin kuuntelen, mene niin odotan.
-Raven.
Tulen hulluksi kun läheiseni kärsivät ja kuolevat, kun empatia kykyni ei ole vahvin puoleni. Heikkona ja avuttomana haluan eroon kaikesta, mikä satuttaa minua. Tee mitä haluat sanon vihdoin vaikka en tarkoita sitä. "Olen nähnyt jo kuinka haluat mennä pois, joten painu jo helvettiin!" Mutta en ole nähnyt mitään, enkä edes tarkoita sitä mitä sanon, ei, en todellakaan tarkoita.
Tule, niin kuuntelen, mene niin odotan.
-Raven.
perjantai 22. tammikuuta 2010
Wiccan Lullaby
Toivon olevani jonkinlaisessa vaikeassa käännekohdassa, sillä olisi aika siirtyä jo eteenpäin. En usko miettiväni itsemurhaa tosissani, sen miettiminen ainoastaan antaa lohtua. Haluaisin hänen olevan onnellinen, sillä minä en siihen pysty. Rakastan häntä. Hän on opettanut minulle mitä todellinen toisesta välittäminen tarkoittaa ja vaikka minä kuolisin, haluaisin hänen elävän onnellisen elämän kuten hän on aina toivonut.
-Raven.
-Raven.
keskiviikko 20. tammikuuta 2010
Jotain mitä on vaikea ymmärtää...
Hihat ylös hän sanoi. Niinkuin se muka kuuluisi sille. Hitto. En minä yritä peitellä yhtään mitään, mutta tuskin minä vittu lyhythihaisella täällä pyörisin ja oikein näyttelisin ranteitani. Koska tiedän miten kivuliasta on nähdä että ystävään sattuu, tai on joskus sattunut. Se on kiusallista, koska mikä ei ole minulle niin suuri juttu on jollekkin toiselle suuri asia.
Muttakun minusta tuntuu, kuin hän olisi kussut reviirilleni, tunkenut nokkansa minun asioihin. Ja vielä kun N oli kylässä! N on herkkä ihminen, todella ystävällinen ja lämmin. Usein ystävällinen siihen pisteeseen asti, että minulle tulee kiusaantunut olo ja minun on pakko puuhata kaikkea muuta kuin katsoa hänen silmiinsä, etten toteuta toivettani hypätä parvekkeelta alas.
Minä kunnioitan N:ää. Ensikatsomalta hänen ystävällisyytensä voi erehdyttävästi vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi huono itseluottamus, mutta todellisuudessa hän tietää missä seisoo ja hän on kokenut paljon surua ja tuskaa. Näen että hänen sydämmensä on vahva.
Mutta takaisin eiliseen iltaan...Pääni on aivan tyhjä.
Kyllä minä olen tiennyt jo jonkin aikaa hän sanoi. Kaduttaa hieman ja hävettää. En tiedä miksi hävettää. Hänen ei olisi pitänyt nähdä, koska hän on yksi syy miksi minuun on sattunut.
Helvetti.
Hmm...Olen ollut tekopyhä, kun olen sanonut "toivottavasti me molemmat päästään tästä yli" ja yrittänyt tukea häntä. Mutta minulle tämä on ainoa tapa laittaa asiat järjestykseen ja en voi sille mitään, vaikka olenkin tekopyhä. Eikö tarkoitus hyvitä keinoja? Yksinkertaisesti hoidan viiltämisellä ihastumiset, vihastumiset, surun ja paniikin. Ja jotta en joutuisi selittelemään pidän pitkähihaisia. Siltikin vaikka kuullostankin tekopyhältä ja itsekeskeiseltä minulla on oikeus tehdä keholleni mitä haluan, minulla ei ole aikomustakaan lopettaa, en vain tunge viiltojani ja arpiani kenenkään nenän eteen, vaikka ainainen pitkähihaisten käyttäminen alkaa kyllästyttää. En ole edes pitkään aikaan käyttänyt hienoja läpinäkyviä goottipaitojani.
Ennen en niin välittänyt näkikö joku, joten minulla on kaappi täynä hienoja läpinäkyviä ja pitsisiä goottipaitoja. Nyt ne ovat käyttämättömiä, koska saan omituista huomiota ranteillani.
Vihaan tunteilua yli kaiken. Psykologi vihjaili varovaisesti että ehkä pelkään tunteita. Mahdollisesti.
-Raven.
Muttakun minusta tuntuu, kuin hän olisi kussut reviirilleni, tunkenut nokkansa minun asioihin. Ja vielä kun N oli kylässä! N on herkkä ihminen, todella ystävällinen ja lämmin. Usein ystävällinen siihen pisteeseen asti, että minulle tulee kiusaantunut olo ja minun on pakko puuhata kaikkea muuta kuin katsoa hänen silmiinsä, etten toteuta toivettani hypätä parvekkeelta alas.
Minä kunnioitan N:ää. Ensikatsomalta hänen ystävällisyytensä voi erehdyttävästi vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi huono itseluottamus, mutta todellisuudessa hän tietää missä seisoo ja hän on kokenut paljon surua ja tuskaa. Näen että hänen sydämmensä on vahva.
Mutta takaisin eiliseen iltaan...Pääni on aivan tyhjä.
Kyllä minä olen tiennyt jo jonkin aikaa hän sanoi. Kaduttaa hieman ja hävettää. En tiedä miksi hävettää. Hänen ei olisi pitänyt nähdä, koska hän on yksi syy miksi minuun on sattunut.
Helvetti.
Hmm...Olen ollut tekopyhä, kun olen sanonut "toivottavasti me molemmat päästään tästä yli" ja yrittänyt tukea häntä. Mutta minulle tämä on ainoa tapa laittaa asiat järjestykseen ja en voi sille mitään, vaikka olenkin tekopyhä. Eikö tarkoitus hyvitä keinoja? Yksinkertaisesti hoidan viiltämisellä ihastumiset, vihastumiset, surun ja paniikin. Ja jotta en joutuisi selittelemään pidän pitkähihaisia. Siltikin vaikka kuullostankin tekopyhältä ja itsekeskeiseltä minulla on oikeus tehdä keholleni mitä haluan, minulla ei ole aikomustakaan lopettaa, en vain tunge viiltojani ja arpiani kenenkään nenän eteen, vaikka ainainen pitkähihaisten käyttäminen alkaa kyllästyttää. En ole edes pitkään aikaan käyttänyt hienoja läpinäkyviä goottipaitojani.
Ennen en niin välittänyt näkikö joku, joten minulla on kaappi täynä hienoja läpinäkyviä ja pitsisiä goottipaitoja. Nyt ne ovat käyttämättömiä, koska saan omituista huomiota ranteillani.
Vihaan tunteilua yli kaiken. Psykologi vihjaili varovaisesti että ehkä pelkään tunteita. Mahdollisesti.
-Raven.
tiistai 19. tammikuuta 2010
Please Let Me Die In Solitude.
Tälläkertaa iloisia uutisia.
Olotila on pysynyt masennuksen suhteen tasapaksuna. Tarkoittaen etten ole jatkuvissa tuskan kielissä mutten liioin iloinenkaan, en edes pyri olemaan iloinen. En vain halua tuntea sitä tunnetta mikä aiheuttaa itkuherkkyyttä ja fyysistä pahaa oloa sekä itsetuhoisia ajatuksia. Sitä kun tuntee kulkevansa pimeässä ja välillä putoavansa ja tömähtävänsä johonkin kovaan, aina vain alemmas pimeään ja kylmään.
En aivan ymmärrä ihmisten tarvetta tuntea onnea ja iloa. En itse muista milloin olisin ollut onnellinen, joten en kai sen vuoksi voi ymmärtää sen tarvetta. Minusta ihmisten tulisi ajatella hieman käytännöllisemmin eikä aina valittaa.
Elämä synkkyydessä ei välttämättä ole helppoa, mutta synkkyyttäkin tulisi arvostaa.
Unen puute painaa. Saan nukutuksi yössä kolme tuntia katkonaista unta. Mikä johtuu osittain tuosta koirasta. Se on raivostuttavaa, kun se ei vain ole hiljaa.
Olen ollut todella väsynyt, joskus tuntuu siltä että ei vain kykene tekemään mitään, ei jaksa nousta sängystä. Mikä johtaa pinnan kireyteen, en kestä vastoinkäymisiä kovinkaan kunniakkaasti väsyneenä, kaikki pienet asiat vaikuttavat maailmanlopulta ja haluaisin vain kävellä metsässä kunnes jalat eivät kanna ja sitten jäädä sinne.
Metsästä puheen ollen meidän takapihalla on niin komea metsä, etten millään malta istua koulussa, kun haluan sinne. Se kutsuu minua. Olen nimennyt sen Vainajien Valtakunnaksi, koska se minulle ensimmäisenä tuli mieleen, kun näin puiden ja lumen muodostavat kaariportit ja lumikinoksien, havupuiden, valon ja varjojen tanssin.
Olen taas muuttumassa lapseksi. :)
Itse asiassa jokainen on lapsi läpi elämän. Elämä on muutosta ja oppimista.
Paljon kummallisia asioita on tapahtunut. Kuten mistä haluan kertoa: tänään koulussa.
Olin seuraillut silmäkulmasta erästä pitkätukkaista metallisti miestä samalla kun luin käytävällä Mitä Wicca On? -kirjaa, kun hän käveli viereeni seisomaan ja sanoi "kivat vaatteet sulla" En edes tajunnut mitä juuri oli tapahtunut, nostin vain hetkeksi katseeni kirjasta vilkaistakseni häntä kasvoihin ja naurahdin "ai jaa? Kiitos" vastaukseksi. Sitten melkein ennenkuin olin ehtinyt lopettaa hän käveli pois. Sitten kaikki epätodennäköinen ja epätodellinen mitä juuri oli tapahtunut rysähti tajuntaani.
Häkellyin niin että minun piti laittaa kirja kiinni siihen paikkaan ja jäin suunnilleen tuijottamaan monttu auki hänen peräänsä.
Ei minulle tule kukaan puhumaan tuolla tavoin.
Ei minulle. Minulle?
Onneksi en enää pelkää olla yksin, kun olin semmoinen kiinnyin ihmisiin liian helposti ja liian helposti myös liimauduin ihmisiin todella raivostuttavalla tavalla. Mutta nykyään olisin mielummin yksin, koska vihaan itseäni nykyään enemän kuin ennen.
Mutta asiaa helpottaa se että henkilö oli mies ja en ole tippaakaan kiinnostunut miehistä, olenhan lesbo. Joten ehkä voisin tutustua häneen.
Jos tuntee saavansa jotain, on hyvä myöskin muistaa antaa jotain eteenpäin.
-Raven.
sunnuntai 17. tammikuuta 2010
Memories pt.2
Olen miettinyt paljon lapsuuttani.
Minulla oli itse asiassa hyvä lapsuus. Olin rasavilli penska, totaalisen poikamainen. Tarhassa ja eskarissa tytöt kiusasivat ja hyljeksivät minua. Olin silloin ylikiltti ja annoin parhaan ystäväni hakata ja manipuloida minua, mutta en muistele sitäkään pahalla.
S sai minut aina nauramaan, paitsi jos olin tehnyt jotain pahaa ja sain tukkapöllyä ja vaatekomeroa. Koko ala-asteen olin outolintu ja jopa pari kertaa itkinkin sitä kun en kelvannut ystäväksi, mutta vapaa aika oli mahtavaa. Silloin minä pikkuveli ja p menimme juoksentelemaan metsään, tai skeittaamaan.
Ala-asteella koulun jälkeen myöskin usein istahdin eräälle näkö-ala paikalle ja kun näin S:n auton tulevan juoksin S:n kotiin odottamaan valmiiksi ja siellä s keitti kahvit ja me juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sitten s soitti musiikkia ja me istuttiin hämärässä ja joskus musiikki nostatti tunteita pintaan ja minä itkin.
En tajua syytä romahdukselleni. Joo, äitini on alkoholisti yhyy, vittu, joo. Todella tramaattista. SE ei todellakaan ole syy... Mutta jaa. Olen aina ollut synkkä ja melankolinen.
Ehkä se on vain luonteeseeni kuuluvaa miettiä raskaita ja murehtia.
Haluaisin taas olla lapsi.
Minulla oli itse asiassa hyvä lapsuus. Olin rasavilli penska, totaalisen poikamainen. Tarhassa ja eskarissa tytöt kiusasivat ja hyljeksivät minua. Olin silloin ylikiltti ja annoin parhaan ystäväni hakata ja manipuloida minua, mutta en muistele sitäkään pahalla.
S sai minut aina nauramaan, paitsi jos olin tehnyt jotain pahaa ja sain tukkapöllyä ja vaatekomeroa. Koko ala-asteen olin outolintu ja jopa pari kertaa itkinkin sitä kun en kelvannut ystäväksi, mutta vapaa aika oli mahtavaa. Silloin minä pikkuveli ja p menimme juoksentelemaan metsään, tai skeittaamaan.
Ala-asteella koulun jälkeen myöskin usein istahdin eräälle näkö-ala paikalle ja kun näin S:n auton tulevan juoksin S:n kotiin odottamaan valmiiksi ja siellä s keitti kahvit ja me juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sitten s soitti musiikkia ja me istuttiin hämärässä ja joskus musiikki nostatti tunteita pintaan ja minä itkin.
En tajua syytä romahdukselleni. Joo, äitini on alkoholisti yhyy, vittu, joo. Todella tramaattista. SE ei todellakaan ole syy... Mutta jaa. Olen aina ollut synkkä ja melankolinen.
Ehkä se on vain luonteeseeni kuuluvaa miettiä raskaita ja murehtia.
Haluaisin taas olla lapsi.
Memories pt.1
16-vuotiaana.
Ja 17-vuotiaana.Missäköhän meni vikaan? Tästä myöhemmin.
Juu-u. Tässä oli enemänkin kuvia minun epämiellyttävästä pärstästä, mutta tätä ei voi laittaa yksityiselle jostakin raivostuttavan tympeästä syystä, joten en todellakaan laita niitä kuvia nettiin.
-Raven.
lauantai 9. tammikuuta 2010
Olen Nainen, Naisen Kehossa
Huom! Tämä teksti on tarkoitettu enimmäkseen naisten luettavaksi. Miehille tästä voi jäädä pysyviä traumoja, joten jokainen omalla vastuullaan.
Ja tämä on vain tämän hetkistä sydämmen vuodatusta, viitaten siihen mitä nyt tunnen.
Menkat ovat yleensä normaali, vaikkakin epämukava asia. Minulla niitä ei ole koska olen sotkenut kroppani. Mutta eilen tapahtui tippa. Luulin että vähintäänkin tappaisin itseni, kun ne vihdoin palaa, mutta empäs tappanutkaan. Oikeastaan se ei tuntunut miltään. Ajattelin että tapahtukoon kuten on tapahduttava.
Ja aloin miettimään miksi naisen kehoani on minusta niin paljon solvattava ja inhottava? Olen nimittäin aina inhonnut kehoani, ihan pienestä asti.
Mutta radikaalein muutos tapahtui silloin kun kuukautiseni alkoivat ensimmäisen kerran. Mielestäni se oli kamalaa, enkä aluksi edes tiennyt mitä oli tapahtunut. Luulin ensimmäiseksi että minussa oli vuotava haava, mitä en ollut huomannut, koska en ikinä kiinnittänyt opetukseen huomiota terveydentiedon tunnilla. Minähän olin alipainoinen lauta, joten luulin olevani jotenkin poikkeus ja voisin luistaa naisten jutuista. Mutta ei.
Olin muuttunut yhdessä yössä rasavillistä penskasta, joka rakastaa temmeltää metsissä, naiseksi. Se kävi aivan liian nopeasti, enkä ollut lainkaan valmis.
Olen aina ollut enemmän poika kuin tyttö. Yleiskuvani naisista: omistushaluisia, manipuloivia, sekopäitä, jotka tuijottavat Kauniita ja Rohkeita 24/7 ja lopun ajastaan vetää suklaata ja viinaa.
Kukapa haluaisin olla nainen, jos tuo pitäisi paikkaansa?
Mutta olen nainen. Minun on aika opetella siihen, että muualtakin kehostani tulee verta kuin vain ranteestani.
-Raven.
tiistai 5. tammikuuta 2010
I don't know why but sometimes, usually all the time when I get to be in my peacefull solitude, it starts to feel like every time I try to breathe, I just suffocate more. And every minute feels like dying.
I'm very sensitive, even though I make my best to protect that side from others.
I'm not going to complain here. And I don't need anyones help. I'm actually fine. It just hurts. I have been like this for many years, sometimes it just gets worse. My mind is in so much pain that it hurts my body.
But it isn't that bad, really. It would just be nice to know if there is other cure that...death. But I'm not stupid enough to kill myself. And I don't believe in Prozac, I will never swallow something scary like that.
I'm strong. I should embrace this pain that life has given me, because eventually I learn from it.
Ad astra.
What else? Oh yeah, I'm really in love with wiccan path. It gives me peace to think that there actually is love somewhere. Inside of me and all over nature. There is something what humans call love.
I don't know about love. I'm bad at expressing and welcoming love.
Blessed Be,
Raven.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
DEAD
