Tälläkertaa iloisia uutisia.
Olotila on pysynyt masennuksen suhteen tasapaksuna. Tarkoittaen etten ole jatkuvissa tuskan kielissä mutten liioin iloinenkaan, en edes pyri olemaan iloinen. En vain halua tuntea sitä tunnetta mikä aiheuttaa itkuherkkyyttä ja fyysistä pahaa oloa sekä itsetuhoisia ajatuksia. Sitä kun tuntee kulkevansa pimeässä ja välillä putoavansa ja tömähtävänsä johonkin kovaan, aina vain alemmas pimeään ja kylmään.
En aivan ymmärrä ihmisten tarvetta tuntea onnea ja iloa. En itse muista milloin olisin ollut onnellinen, joten en kai sen vuoksi voi ymmärtää sen tarvetta. Minusta ihmisten tulisi ajatella hieman käytännöllisemmin eikä aina valittaa.
Elämä synkkyydessä ei välttämättä ole helppoa, mutta synkkyyttäkin tulisi arvostaa.
Unen puute painaa. Saan nukutuksi yössä kolme tuntia katkonaista unta. Mikä johtuu osittain tuosta koirasta. Se on raivostuttavaa, kun se ei vain ole hiljaa.
Olen ollut todella väsynyt, joskus tuntuu siltä että ei vain kykene tekemään mitään, ei jaksa nousta sängystä. Mikä johtaa pinnan kireyteen, en kestä vastoinkäymisiä kovinkaan kunniakkaasti väsyneenä, kaikki pienet asiat vaikuttavat maailmanlopulta ja haluaisin vain kävellä metsässä kunnes jalat eivät kanna ja sitten jäädä sinne.
Metsästä puheen ollen meidän takapihalla on niin komea metsä, etten millään malta istua koulussa, kun haluan sinne. Se kutsuu minua. Olen nimennyt sen Vainajien Valtakunnaksi, koska se minulle ensimmäisenä tuli mieleen, kun näin puiden ja lumen muodostavat kaariportit ja lumikinoksien, havupuiden, valon ja varjojen tanssin.
Olen taas muuttumassa lapseksi. :)
Itse asiassa jokainen on lapsi läpi elämän. Elämä on muutosta ja oppimista.
Paljon kummallisia asioita on tapahtunut. Kuten mistä haluan kertoa: tänään koulussa.
Olin seuraillut silmäkulmasta erästä pitkätukkaista metallisti miestä samalla kun luin käytävällä Mitä Wicca On? -kirjaa, kun hän käveli viereeni seisomaan ja sanoi "kivat vaatteet sulla" En edes tajunnut mitä juuri oli tapahtunut, nostin vain hetkeksi katseeni kirjasta vilkaistakseni häntä kasvoihin ja naurahdin "ai jaa? Kiitos" vastaukseksi. Sitten melkein ennenkuin olin ehtinyt lopettaa hän käveli pois. Sitten kaikki epätodennäköinen ja epätodellinen mitä juuri oli tapahtunut rysähti tajuntaani.
Häkellyin niin että minun piti laittaa kirja kiinni siihen paikkaan ja jäin suunnilleen tuijottamaan monttu auki hänen peräänsä.
Ei minulle tule kukaan puhumaan tuolla tavoin.
Ei minulle. Minulle?
Onneksi en enää pelkää olla yksin, kun olin semmoinen kiinnyin ihmisiin liian helposti ja liian helposti myös liimauduin ihmisiin todella raivostuttavalla tavalla. Mutta nykyään olisin mielummin yksin, koska vihaan itseäni nykyään enemän kuin ennen.
Mutta asiaa helpottaa se että henkilö oli mies ja en ole tippaakaan kiinnostunut miehistä, olenhan lesbo. Joten ehkä voisin tutustua häneen.
Jos tuntee saavansa jotain, on hyvä myöskin muistaa antaa jotain eteenpäin.
-Raven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti