Minun kämppikseni on kaunis ja erityisen kiehtova. Hänellä on vain arpia sisällä, ei sillä että vähättelisin, näitä asioita ei koskaan tule vähätellä, vaikka ongelma kuullostaisi miten tahansa pikkuriikkiseltä, ja se ei kuullosta. Ihan vain selvennykseksi.
Hän on todella kiinnostava koska hän osaa valittaa, aukaista suunsa ja sanoa mikä mättää, hän osaa näyttää olevansa vihainen jollain muulla keinolla kuin mököttämällä ja hän osaa olla vihainen muillekkin kuin itselleen. Hän on ihmeellinen.
Minun suruni ja vihani on jotenkin niin vanhaa, ettei se pääse ulos asti, se on voimatonta ja lukittua. Tunteet eivät ole sallittuja. Minähän piirrän, joten minulla ei ole mitään valittamisen aihetta, enkä valitakaan, mutta näin asiat vain ovat. Ja en välttämättä ole niin tyytyväinen asioihin aina välillä. Mutta minulla on psykologi ja asiat edistyy.
Vähänkö kivaa, kun on niin hyvä psykologi. Se on hirmu mukava jätkä. Se ei ole semmoinen kurppana niinkuin kaikki muut, jotka on siellä vain rahan perässä, tällä psykologilla on oikeasti aivot, se on henkilö, eikä mikään kone.
Joskus tuntuu, että jos sisälleni katsoo sieltä löytää mustaa, rikkinäistä lasia.
Tänään pitäisi mennä äitin luokse jouluaterialle. Muuten mukavaa, muttakun siellä on se paska juoppo läski möhömaha, jonka rumaa naamaa pitäisi kestää ainakin kaksi tuntia. Siinä on mielestäni kaksi tuntia liikaa.
-Raven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti