Raven

Yksinäinen Päivä

Läpi myrskyjen kuljen,
pimeässä en pelkää, mutta hiljaisuus minua kammottaa.
Kuiskin pimeään toivoen että joku vastaa,
hulluksi minua vain luullaan.
Ehkä hulluksi olen muuttunutkin ikuisessa hiljaisessa pimeässä
se on muuttanut minua niin että pelkään kuvajaistani.
Liikaa kätkettyjä tunteita se paljastaa.
Haluaisin hajottaa peilit ja polttaa sillat,
mutta menneisyyteni on ainoa ystäväni ja pahin viholliseni.
(c) Raven

Hassua, miten musta tuntui niin kuin koko elämä olisi muuttunut ja minä myös, mutta kaikki on yhä ennallaan ja minä vielä entiselläni. Mikään ei ole muuttunut. Olen kokenut uusia asioita, uusia tuntemuksia, nähnyt uusia paikkoja ja ihmisiä. Olen aikuistunut ja kasvanut(leveyttä lähinnä. ha-ha.olipatyhmävitsi.) Mutta kun hiljennyn katsomaan ympärilleni, olen yhä totaalisen yksin ja kun katson sisimpääni varovasti etten vain rikkoisi mitään, olen yhä se sama tyttö kuin kuusi vuotta sitten. Tunnun olevan vangittu kulkemaan ikuisessa surussa. Suru, tuska ja vastoinkäymiset kasvattaa, vahvistaa ja opettaa, olen oppinut lisää surusta, sillä on eri sävyjä, eri tuntemuksia. Mutta olen jämähtänyt kiertämään kehää, olin onnellinen, minut nostettiin pimeydestä, sitten tiputettiin alas. Ehkä jos en aina olisi tunkemassa nokkaani muiden asioihin ja muiden ihmisten elämään....mutta on turhaa olla jälkiviisas. Olen tosin oppinut uuden tai ei niin uuden asian: minun on yritettävä kiivetä ylös yksinäni. Ei, se ei ole uusi asia sillä minun pitäisi, mutta monta vuotta olen mielelläni elänyt pimeässä, seuranani kuiskiva viha, tuska ja pelko. Kaipaisin uusia maisemia. Lähinnä sen takia koska näiden kahden vuoden aikana olen tullut ahneeksi. Minusta oli niin mukavaa seurata normaaleja ihmisiä että toivoin olevani yksi heistä. Mutta ei minusta koskaan sellaista tulisi, he ovat aivan eri heimo. Haluaisin vain rakkautta kai. En ole nirso, olen ujo, todella ujo ja sen lisäksi inhoan itseäni. Olen seuraillut kahta silmään pistävää ihmistä etsiessäni kadonnutta puolikastani. Ja anteeksi kun kuulostan 15 vuotiaalta, mutta näin tänään kaupungissa niin komian miekkosen että melkein harmitti olla lesbo.

Inhoan ihmisten raukkamaisuutta. En kykene ymmärtämään mikseivät sano mitä ajattelevat, kun kuitenkin, ellen aivan ole vainoharhainen, pystyn lukemaan paljon ihmisten silmistä, ainakin aina pienenä pystyin kun oli pakko pystyä tiettyjen tilanteiden takia. Ja inhoan sitä, kun eräänä päivänä sitten saakin kuulla että ihminen ei halua olla enää tekemisissä jonkin asian takia joka on tapahtunut vuosi sitten ja saan kuulla kuinka olen tehnyt jonkun elämästä helvettiä ja hän ei voi enää ikinä antaa anteeksi.
Tiedän, että olen täysin sietämätön, paha ihminen. Mutta en ole niin kiero että satuttaisin ihmisiä tahallani.

Bring Me The Horizon - The Sadness Will Never End
My Dying Bride - Thy Raven Wings


~Raven.