Olen pitkät päivät pohtinut miksi pelkään käyttää kännykkää. Tilanne olisi vaikka tämä: haluan ihan todella kuulla jonkun ystävän ääntä, tai pyytää jotakuta kahville kaupunkiin, mutta minut valtaa lamaannuttava pelko siitä, että ystävälle ei sovi, tai ystävällä on huono päivä. Ystäväni eivät anna tämmöiselle käyttäytymiselle minkäänlaista järkevää syytä. Itseasiassa useimmat ystävistäni ovat liian kilttejä ja harvoin ovat minulle äkäisiä.
Tajusin että tämä ei johdu nykypäivästä, vaan juuret johtavat lapsuuteeni.
Oli tavallinen päivä, asuin vielä äitin luona, talo on tyhjä, synkkä, haiseva ja likainen. Äiti oli ryyppäämässä naapurissa. Teen veljelleni ruokaa: kuuluisat kananmunani, mustaksi kärähtänyt paistettu kananmuna joka lilluu ja rätisee kilossa rasvaa. Veli tulee sisään tuijottaa tekemääni katastrofia ja lähtee takaisin ovelle. "Etkö sä syö?" Kysyn, johon veli vastaa "nääh.." kerkiän vielä huutaa oven välistä ennen sen kolahtamista kiinni "mä syön sen sitten." Se varmaan menisi alas, jos olisi vähän enemmän nälkä, mutta heitän sen kuitenkin roskiin. Olen yksinäinen, minulla ei ole ystäviä ja olen yksin. Milloin viimeksi minulla oli oikeita ystäviä? Tuijotan puhelinta ja näppäilen entisen isäpuolen numeron, ehkä hän piristäisi päivääni. Tuuttaus tuntuu ikuisuudelta, vihdoin joku vastaa. Kuulen lasten naurua, isäpuoli on varmaan mennyt uusiin naimisiin, kuvittelen heidät leikkimässä iloisesti keskenään ja suuri paino lähtee sydämmeltäni. Sitten äkäinen ääni toisesta päästä vastaa "mitä helvettiä sä nyt haluat lutka?!" Säikähdän, isäpuoli varmaan luuli minua äidiksi, koska soitin lankapuhelimella. Sydämmeni jyskyttää ja tärisen. "...en mitään.." änkytän ja painan luurin takaisin paikoilleen. Pääni on tyhjä, minusta tuntuu pieneltä ja yksinäiseltä. En kykene pidättelemään holtittomia kyyneleitä. Hävetti sillioinkin itkeä, mutta tuntui siltä kuin rekka olisi ajanut sydämmeni yli ja sitten peruttanut ja olin väsynyt.
Muitakin vittumaisia asioita on tapahtunut puhelimen kanssa, mutta tuo oli varmaan pahin. Tai sitten olen vain yliherkkä itkupilli.
En ole kertonut tätä kenellekkään muulle kuin tälle blogille.
Hävettää.
~Raven.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti