Raven

Olen tulossa kipeäksi. Mutta muuten tänään oli hyvä päivä, aamu ei ollut niin hyvä, siitä kerron myöhemmin. Sain ystävältä viestin, hän pyysi kaupunkiin, joten tietysti lähdin. Siellä oli miitti meneillään, paljon tuiki tuntemattomia ihmisiä, sellaisia joita kutsun normaaleiksi ihmisiksi, mukavia ihmisiä. Se oli nostalgista.
Samanlaista oli ollut Hesassa, kun olin käynyt moikkaamassa entistä parasta ystävää silloin monta vuotta sitten, olin silloin vielä ujompi kuin mitä nykyään, olin ollut ihan paniikissa ja laittanut meikkiä litra kaupalla ja itkenyt peilin edessä että ei tällä naamalla voi mennä mihinkään (tiedän, pinnallista, olen pinnallinen kun kyseessä on minun naama). Sitten siellä oli kuitenkin ollut ihan liian mukavaa ja semmoinen söpö lolita tyttö oli halannut minua illan päätteeksi.
Aamusta, aamu oli minulle tavallinen. En olisi halunnut nousta sängystä ylös, olin yliherkkä jokaiselle pienelle asialle minkä takia en uskaltanut mennä meseen. Viime kerralla kun minulla oli surullinen olo ja menin meseen sain kunnon drama queen kohtauksen koska kehittelin päässäni kaikkea todella synkkää ja vainoharhaista. Siitä olisi tullut katastrofi ja olisin varmasti menettänyt vähäiset ystäväni jos olisin räjähtänyt mesen kautta. Sellainen surullinen kuristava pilvi ympäröi minua aina välillä ja SE ON PELOTTAVAA. Olen kuullut juttuja näistä masentuneista ystävistä jotka skitsoavat ystävilleen koska niitä ahdistaa ja sitten heidänkin ystävät tietysti ahdistuvat. Haluan sulkea itseni johonkin laitokseen. Helvetti, pitää saada itseni kasaan. En olisi tänäänkään jaksanut lähteä. Olin älyttömän pahalla tuulella ja kirosin kaikki mahdolliset asiat matkallani linja-autoon. Mutta kaikki kävikin hyvin. Ihanaa. Rakastan ystäviäni.

Mulla on näköjään paljon kuvia Lydiasta ja Beetelgeusesta. Pelottavaa. Kai sen takia koska mä olen vähän kuin Lydia ja Beetlegeuse on ihan kuin mun veli. Ja mulla oli pienenä mielikuvitus ystävä, joka väitti olevansa kummitus, mutta se kummitus oli paljon sivistyneempi kuin Beetlegeuse. Olen nähnyt kummitus ystävästäni paljon unia viime aikoina, hän aina yrittää tappaa minut ja mä olen aina ihmeen pihalla sen suunnitelmista ja sitten me ollaan aina menossa naimisiin, mutta ei ikinä päästä naimisiin asti kun jotain aina tulee tielle.

Mua inhottaa oma raukkamaisuuteni. En ole ikinä osannut olla äitille vihainen päin naamaa, olen tottunut katsomaan sivusta kun se tuhoaa itsensä ja kun äiti tulee itkien pyytämään apua yritän auttaa, mutta aina epä onnistun, koska se jatkaa samaan malliin. Sitten minulla on ystävä jolla on syömishäiriö enkä hänellekkään osaa päin naamaa kertoa ajatuksiani. Tuntuu aivan hyödyttömältä, olen täysin turha avun antaja. Miksi ihmiset ympärilläni tuhoavat itsensä? Haluaisin auttaa. Inhottaa kun he alkavat salailla ja luulevat etten tiedä että kaikki menee samaa rataa, mutta olen kuitenkin liian raukkamainen sanoakseni että tämä paska saa riittää jo, saa riittää!!
En tiedä onko viisasta kirjoittaa tätä julkiseen blogiin, mutta...mullekkin on alkanut tulemaan jotain häiritseviä oireita menneisyydestä. Sellaisia fobia kohtauksia ruuan suhteen. Mutta onneksi mulla ei ole syömishäiriötä. En anna sen tulla takaisin. Olen vain niin surullinen ettei ruoka oikein huvita. Syömishäiriö on ihan hullua. Pyörryttää, heikottaa ja näkee hallusinaatioita aliravitsemuksen takia, ei kiitos.
On paljon vastuuta, koulua kahdeksasta neljään ja työtä sitten siitä iltaan asti...sitten täytyy hoitaa kissoja ja kotia..