keskiviikko 26. elokuuta 2009

"Listaa viisitoista elokuvaa, jotka pysyvät mielessäsi aina. Ensimmäiset viisitoista, jotka muistat alle 15 minuutissa (ei välttämättä arvostelumenestyksiä, lemppareitasi tai Oscar-voittajia, pelkästään nopeimmin mieleesi tulevat)."
Idea kähmäisty Krisun blogista. :)
elikkäs tässä omat nopeiten mieleenpalautuneet leffaelämykseni:



Edward Scissorhands
The Crow
The Resident Evil
Nightmare before Christmas
Beetlejuice
Interview With the Vampire
Sweeney Todd
Bram Stokerin Dracula
Dances With Wolves
Ginger Snaps (Jee, groteskeja itsemurha kuvia. Kamalaa, tiedän. Pidän Brigitte:sta, koska hän on vahvempi kuin Ginger. Ginger on ihan bitch huora. Go Brigitte!.....Eläydynkö elokuviin liikaa? Pitää kehittää jotain fiksumpaa tekemistä....)
Päätön ratsumies
Corpse Bride
The Rocky Horror Picture Show
Horton Hears a Who (Jojo on ihana)
The Dark Knight

Lista sisältää niin nykyisiä kuin vanhoja suosikkeja sekä niitä ihan katsottavia leffoja sen kummemmin erittelemättä. En erikseen haasta ketään, mutta kaikki halukkaat saavat toki tehdä omansa - olisi kiintoisaa jos joku teistä vaivautuisi.




















On ollut taas sellainen Edward Scissorhands-mainen olo, tiedättehän? Ei minua voi kukaan rakastaa, olen vain kamala, ruma, kömpelö hirviö. Parempi olisi olla yksin, yksin pimeydessä ikuisesti. Kaikki lähtevät aina pois koska kukaan ei tarvitse minua. Kaikki todisteet viittaavat siihen.
En ole ikinä edes kelvannut äidilleni, en ole koskaan kelvannut luokkatovereilleni.

Mutta miksi mietin näitä? Miksi minun pitäisi kelvata kenellekkään?
Pakoilen ystävääni. Ääni päässäni sanoo: minua et jätä. Tälläkertaa minä jätän sinut.
Mutta sitten en kuitenkaan osaa jättää ketään.
Koska sellainen olen, riippakivi. Ärsyttävä "minä kuolen jos sinä kuolet"-jankuttava idiootti. *hakkaa päätä näppäimistöön*

Minulla on kamalia ajatuksia. Haluaisin kuolla pois ihan vain sen takia koska olen hyödytön.
Jättää minut yksin. Miksi mietin näin? En kuulu kenellekkään. Kaikilla on oma polku kuljettavana ja mikään ei kestä ikuisesti. Käyttäydyn kuin pieni lapsi. Kaipaanko kenties jonkun pyyhkimään perseeni?! *hakkaa päätään seinään* Argh...Tuntuu hyljätyltä. Olisi ehkä kiva jos kulkisin jonkun kanssa vähän piteempään vaihteeksi. Minua itkettää. Kokoajan ja aina.

Ehkä tämä sattuu näin paljon, koska mulla on taas uhri jota olen seurannut mustilla silmilläni pitkin koulun käytäviä, uhri joka juoksisi kiljuen karkuun jos tietäisi olemassa olostani.

Juokse, rakkaani, juokse.


Olen syväntynyt kirjoihin, lähinnä sarjakuviin. Wolf's Rain on ihana sarja. Toboe on yhtä kömpelö ja hyödytön kuin minä ja se etsii yhtä typerästi paikkaansa jonkun rinnalta. Ystäväni muistuttaa välillä Tsumea, en kommentoi.
Ja The Crow:sta on tehty sarjakuva, tai siis se taitaa olla toisinpäin. Minä en tiennyt. Olen lukenut sen varmaan tuhat ja yksi kertaa.

~Raven.

sunnuntai 23. elokuuta 2009

lauantai 22. elokuuta 2009


"I've always been misrepresented. You know, I could dress in a clown costume and laughwith the happy people but they'd still say I'm a dark personality."
-Tim Burton.

Päätin lopettaa puhelinmyynti hommat. Musta ei vaan ole siihen. Sain kannustavaa kommenttia työnantajalta: "ääneen pirteyttä, ei täällä hautaustoimistossa olla." En saa ääntäni tämän pirteämmäksi, olen pahoillani. Ja en usko tuotteeseeni. Uskon yksilönvapauteen, joten uskon, jos joku sanoo "ei". Eikä mun itseluottamus riitä kuunnella tunnista toiseen kuinka ihmisiä ei voisi vähempää kiinnostaa. Puhelujen soittaminen on pelottavaa, kiireiset miehet ovat kaikista pelottavampia, yritä siinä nyt itku kurkussa änkyttää että täällä myydään lehtiä ja sitten pitäisi vielä kuullostaa pirteältäkin.. Ehkä sopisin paremmin hautaustoimistoon?
Nykyajan ihmisillä on liikaa aikaa, liikaa rahaa ja liikaa ruokaa, joten kohta mikään ei riitä niille. Muutan metsään asumaan eläinten kanssa.
Täällä tunnelissa ei vieläkään näy valoa. Syömishäiriöiset ystävät purkavat ahdistustaan heille ominaisella tavalla eivätkä tiedä miten sattuu katsoa sivusta. Sanovat että lopettavat muista välittämisen että olisi paremmin aikaa laihduttaa. Sanovat että eivät ansaitse muuta kuin kuolla.
Näin kamalaa unta, liittyen viiltelyyn. Siinä oli semmoinen tyyppi, joka hakkasi rannettaan taltalla. Se oli aika groteskia, mutta voisin piirtää sen paperille sitten kun on aikaa.


~Raven.

torstai 20. elokuuta 2009


I welcome their shining, cold steel
To cut me so deep that my sins are forgiven
And salvation time would break free
Thus witness their will now come true
And anger distorted their long lost caresses
Of lives that I ended so cruel

Sink in the eyes again...

Sink in the eyes again
Fear strikes in lion's den
One wicked smile can win
Unleash the beast within

-Throne of Chaos: The Scaffold Scenario

Viikko on ollut todella raskas. Paskaa tulee niskaan niin että tunnun uppoavan siihen, anteeksi ruma ilmaisu. Ei tässä muuta, mutta koulun jälkeen on töitä ja ainut työpaikka johon mut otettiin oli puhelinmyyjä. Kuuntelen neljästä yhdeksään puhelimen välityksellä kiireisten ja vihaisten ja väsyneiden ihmisten ääntä, kun he kertovat että myymäni lehti ei voisi vähempää kiinnostaa. Ymmärrän kyllä, ehkä yksi tuhannesta ostaisi tuon paska lehden jota myyn, ehkä sen haluaisi ostaa vanhus, jolla ei ole parempaa tekemistä. Mun pitäisi kuulema opetella myynti asennetta ja ääneni on kuulema liian masentunut.
Sitten menen ruokkimaan kissoja ja äiti tulee kämpille ympäri päissään möhömahan ja S:n kanssa ja ne alkaa riitelemään ja mun pitäisi tehdä vielä läksyt siinä kaiken keskellä.
Olen väsynyt. Haluan lopettaa puhelinmyynti hommat...

~Raven.

lauantai 15. elokuuta 2009




Olen tulossa kipeäksi. Mutta muuten tänään oli hyvä päivä, aamu ei ollut niin hyvä, siitä kerron myöhemmin. Sain ystävältä viestin, hän pyysi kaupunkiin, joten tietysti lähdin. Siellä oli miitti meneillään, paljon tuiki tuntemattomia ihmisiä, sellaisia joita kutsun normaaleiksi ihmisiksi, mukavia ihmisiä. Se oli nostalgista.
Samanlaista oli ollut Hesassa, kun olin käynyt moikkaamassa entistä parasta ystävää silloin monta vuotta sitten, olin silloin vielä ujompi kuin mitä nykyään, olin ollut ihan paniikissa ja laittanut meikkiä litra kaupalla ja itkenyt peilin edessä että ei tällä naamalla voi mennä mihinkään (tiedän, pinnallista, olen pinnallinen kun kyseessä on minun naama). Sitten siellä oli kuitenkin ollut ihan liian mukavaa ja semmoinen söpö lolita tyttö oli halannut minua illan päätteeksi.
Aamusta, aamu oli minulle tavallinen. En olisi halunnut nousta sängystä ylös, olin yliherkkä jokaiselle pienelle asialle minkä takia en uskaltanut mennä meseen. Viime kerralla kun minulla oli surullinen olo ja menin meseen sain kunnon drama queen kohtauksen koska kehittelin päässäni kaikkea todella synkkää ja vainoharhaista. Siitä olisi tullut katastrofi ja olisin varmasti menettänyt vähäiset ystäväni jos olisin räjähtänyt mesen kautta. Sellainen surullinen kuristava pilvi ympäröi minua aina välillä ja SE ON PELOTTAVAA. Olen kuullut juttuja näistä masentuneista ystävistä jotka skitsoavat ystävilleen koska niitä ahdistaa ja sitten heidänkin ystävät tietysti ahdistuvat. Haluan sulkea itseni johonkin laitokseen. Helvetti, pitää saada itseni kasaan. En olisi tänäänkään jaksanut lähteä. Olin älyttömän pahalla tuulella ja kirosin kaikki mahdolliset asiat matkallani linja-autoon. Mutta kaikki kävikin hyvin. Ihanaa. Rakastan ystäviäni.

Mulla on näköjään paljon kuvia Lydiasta ja Beetelgeusesta. P
elottavaa. Kai sen takia koska mä olen vähän kuin Lydia ja Beetlegeuse on ihan kuin mun veli. Ja mulla oli pienenä mielikuvitus ystävä, joka väitti olevansa kummitus, mutta se kummitus oli paljon sivistyneempi kuin Beetlegeuse. Olen nähnyt kummitus ystävästäni paljon unia viime aikoina, hän aina yrittää tappaa minut ja mä olen aina ihmeen pihalla sen suunnitelmista ja sitten me ollaan aina menossa naimisiin, mutta ei ikinä päästä naimisiin asti kun jotain aina tulee tielle.

Mua inhottaa oma raukkamaisuuteni. En ole ikinä osannut olla äitille vihainen päin naamaa, olen tottunut katsomaan sivusta kun se tuhoaa itsensä ja kun äiti tulee itkien pyytämään apua yritän auttaa, mutta aina epä onnistun, koska se jatkaa samaan malliin. Sitten minulla on ystävä jolla on syömishäiriö enkä hänellekkään osaa päin naamaa kertoa ajatuksiani. Tuntuu aivan hyödyttömältä, olen täysin turha avun antaja. Miksi ihmiset ympärilläni tuhoavat itsensä? Haluaisin auttaa. Inhottaa kun he alkavat salailla ja luulevat etten tiedä että kaikki menee samaa rataa, mutta olen kuitenkin liian raukkamainen sanoakseni että tämä paska saa riittää jo, saa riittää!!
En tiedä onko viisasta kirjoittaa tätä julkiseen blogiin, mutta...mullekkin on alkanut tulemaan jotain häiritseviä oireita menneisyydestä. Sellaisia fobia kohtauksia ruuan suhteen. Mutta onneksi mulla ei ole syömishäiriötä. En anna sen tulla takaisin. Olen vain niin surullinen ettei ruoka oikein huvita. Syömishäiriö on ihan hullua. Pyörryttää, heikottaa ja näkee hallusinaatioita aliravitsemuksen takia, ei kiitos.
On paljon vastuuta, koulua kahdeksasta neljään ja työtä sitten siitä iltaan asti...sitten täytyy hoitaa kissoja ja kotia..




perjantai 14. elokuuta 2009

Yksinäinen Päivä

Läpi myrskyjen kuljen,
pimeässä en pelkää, mutta hiljaisuus minua kammottaa.
Kuiskin pimeään toivoen että joku vastaa,
hulluksi minua vain luullaan.
Ehkä hulluksi olen muuttunutkin ikuisessa hiljaisessa pimeässä
se on muuttanut minua niin että pelkään kuvajaistani.
Liikaa kätkettyjä tunteita se paljastaa.
Haluaisin hajottaa peilit ja polttaa sillat,
mutta menneisyyteni on ainoa ystäväni ja pahin viholliseni.
(c) Raven


Hassua, miten musta tuntui niin kuin koko elämä olisi muuttunut ja minä myös, mutta kaikki on yhä ennallaan ja minä vielä entiselläni. Mikään ei ole muuttunut. Olen kokenut uusia asioita, uusia tuntemuksia, nähnyt uusia paikkoja ja ihmisiä. Olen aikuistunut ja kasvanut(leveyttä lähinnä. ha-ha.olipatyhmävitsi.) Mutta kun hiljennyn katsomaan ympärilleni, olen yhä totaalisen yksin ja kun katson sisimpääni varovasti etten vain rikkoisi mitään, olen yhä se sama tyttö kuin kuusi vuotta sitten. Tunnun olevan vangittu kulkemaan ikuisessa surussa. Suru, tuska ja vastoinkäymiset kasvattaa, vahvistaa ja opettaa, olen oppinut lisää surusta, sillä on eri sävyjä, eri tuntemuksia. Mutta olen jämähtänyt kiertämään kehää, olin onnellinen, minut nostettiin pimeydestä, sitten tiputettiin alas. Ehkä jos en aina olisi tunkemassa nokkaani muiden asioihin ja muiden ihmisten elämään....mutta on turhaa olla jälkiviisas. Olen tosin oppinut uuden tai ei niin uuden asian: minun on yritettävä kiivetä ylös yksinäni. Ei, se ei ole uusi asia sillä minun pitäisi, mutta monta vuotta olen mielelläni elänyt pimeässä, seuranani kuiskiva viha, tuska ja pelko. Kaipaisin uusia maisemia. Lähinnä sen takia koska näiden kahden vuoden aikana olen tullut ahneeksi. Minusta oli niin mukavaa seurata normaaleja ihmisiä että toivoin olevani yksi heistä. Mutta ei minusta koskaan sellaista tulisi, he ovat aivan eri heimo. Haluaisin vain rakkautta kai. En ole nirso, olen ujo, todella ujo ja sen lisäksi inhoan itseäni. Olen seuraillut kahta silmään pistävää ihmistä etsiessäni kadonnutta puolikastani. Ja anteeksi kun kuulostan 15 vuotiaalta, mutta näin tänään kaupungissa niin komian miekkosen että melkein harmitti olla lesbo.

Inhoan ihmisten raukkamaisuutta. En kykene ymmärtämään mikseivät sano mitä ajattelevat, kun kuitenkin, ellen aivan ole vainoharhainen, pystyn lukemaan paljon ihmisten silmistä, ainakin aina pienenä pystyin kun oli pakko pystyä tiettyjen tilanteiden takia. Ja inhoan sitä, kun eräänä päivänä sitten saakin kuulla että ihminen ei halua olla enää tekemisissä jonkin asian takia joka on tapahtunut vuosi sitten ja saan kuulla kuinka olen tehnyt jonkun elämästä helvettiä ja hän ei voi enää ikinä antaa anteeksi.
Tiedän, että olen täysin sietämätön, paha ihminen. Mutta en ole niin kiero että satuttaisin ihmisiä tahallani.

Bring Me The Horizon - The Sadness Will Never End

My Dying Bride - Thy Raven Wings


~Raven.

sunnuntai 9. elokuuta 2009


Näin unta koulusta. Liittyen ihmisiin, joita on koulussa, luokkalaisiani. Johan oli aikakin, näen aina lomien aikana vähintään kolme unta liittyen kouluun, yleensä ne ovat joko painajaisia tai surullisia unia. Unessa sydämmeni särkyi ja minulle naurettiin, koska halusin kuulua epätoivoisesti joukkoon. Tunsin itseni naurettavaksi ja nauroin itsekkin, vaikka itkin samalla ja pitelin särkynyttä sydäntäni. Unessa tajusin että olen yrittänyt ihan turhaan viime vuosien aikana olla hyväksytty, normaali ja sellainen kuin luulen muiden odottavan. Kun menin lukioon halusin ystäviä, mutta olin epävarma, oikeastaan olen koko ikäni ollut epävarma ja täynnä itse inhoa. Haluan muiden pitävän itsestäni ja kammoan vihaa ja pelkään tulla hyljätyksi.
Nyt se on vähän turhaa...Suurin osa ei muista nimeäni ja loput pitävät minua ärsyttävänä.
Seuraavasta vuodesta tulee yksinäinen. Mutta Tim Burtonkin oli yksinäinen susi ja teki mahtavia elokuvia. Sitäpaitsi en halua tulla kotiin ja käydä päivän tapahtumia mielessäni ja miettiä mikä helvetin oksettava feikki olen. Seuraavana vuonna olen vain oma itseni.

Ns. Normaalit ihmiset ovat minusta todella kiinnostavia, miten he iloitsevat hölmöistä asioista ja nauravat omituisille vitseille ja uneksivat kaiken laisesta onneen liittyvästä, tai jostain mitä pitävät onnena.


~Raven.

torstai 6. elokuuta 2009

incomplete and all alone


Olen pitkät päivät pohtinut miksi pelkään käyttää kännykkää. Tilanne olisi vaikka tämä: haluan ihan todella kuulla jonkun ystävän ääntä, tai pyytää jotakuta kahville kaupunkiin, mutta minut valtaa lamaannuttava pelko siitä, että ystävälle ei sovi, tai ystävällä on huono päivä. Ystäväni eivät anna tämmöiselle käyttäytymiselle minkäänlaista järkevää syytä. Itseasiassa useimmat ystävistäni ovat liian kilttejä ja harvoin ovat minulle äkäisiä.

Tajusin että tämä ei johdu nykypäivästä, vaan juuret johtavat lapsuuteeni.
Oli tavallinen päivä, asuin vielä äitin luona, talo on tyhjä, synkkä, haiseva ja likainen. Äiti oli ryyppäämässä naapurissa. Teen veljelleni ruokaa: kuuluisat kananmunani, mustaksi kärähtänyt paistettu kananmuna joka lilluu ja rätisee kilossa rasvaa. Veli tulee sisään tuijottaa tekemääni katastrofia ja lähtee takaisin ovelle. "Etkö sä syö?" Kysyn, johon veli vastaa "nääh.." kerkiän vielä huutaa oven välistä ennen sen kolahtamista kiinni "mä syön sen sitten." Se varmaan menisi alas, jos olisi vähän enemmän nälkä, mutta heitän sen kuitenkin roskiin. Olen yksinäinen, minulla ei ole ystäviä ja olen yksin. Milloin viimeksi minulla oli oikeita ystäviä? Tuijotan puhelinta ja näppäilen entisen isäpuolen numeron, ehkä hän piristäisi päivääni. Tuuttaus tuntuu ikuisuudelta, vihdoin joku vastaa. Kuulen lasten naurua, isäpuoli on varmaan mennyt uusiin naimisiin, kuvittelen heidät leikkimässä iloisesti keskenään ja suuri paino lähtee sydämmeltäni. Sitten äkäinen ääni toisesta päästä vastaa "mitä helvettiä sä nyt haluat lutka?!" Säikähdän, isäpuoli varmaan luuli minua äidiksi, koska soitin lankapuhelimella. Sydämmeni jyskyttää ja tärisen. "...en mitään.." änkytän ja painan luurin takaisin paikoilleen. Pääni on tyhjä, minusta tuntuu pieneltä ja yksinäiseltä. En kykene pidättelemään holtittomia kyyneleitä. Hävetti sillioinkin itkeä, mutta tuntui siltä kuin rekka olisi ajanut sydämmeni yli ja sitten peruttanut ja olin väsynyt.

Muitakin vittumaisia asioita on tapahtunut puhelimen kanssa, mutta tuo oli varmaan pahin. Tai sitten olen vain yliherkkä itkupilli.
En ole kertonut tätä kenellekkään muulle kuin tälle blogille.
Hävettää.

~Raven.

maanantai 3. elokuuta 2009

Eilen meni hermot äitiin, kun soitti tänne keskellä yötä, pikkuveli meni kattomaan mitä siellä riehuttiin ja tuli tunnin päästä takaisin väsyneenä ja kertoi mitä siellä oli tapahtunut. Helvetti, teki mieli painua sinne ja lyödä kaikkia turpaan. Jättäisivät pikkuveljeni ulos tästä! Veli on säästynyt tämmöiseltä, koska se oli vielä niin pieni kun muutettiin S:n luokse ja ennen kuin muutettiin veli oli paljon pihalla kavereiden kanssa. Sen ei tarvitse kestää näitä asioita. Tunnen vastuuta isosiskona ja eilis yön jutut meni ihan yli ymmärryksen.
Olen kai kamala, kun haukun äitiäni netissä? Mutta se on sekaisin ja minä pidän siitä huolta ainakun sille kelpaa, mutta saisi jättää veljeni rauhaan.

Yksinäinen päivä, mutta en jaksa soittaa kenellekkään. Omituista.
Ja DeviantArtissa olen saanut kommentteja. Häkellyin niin pahasti etten uskalla kirjautua sisään. Puoleksi tunniksi elämäni meni ihan sekaisin parin kommentin ja favin takia. Hassua miten voi olla surullinen ja iloinen yhtä aikaa. Tuijotin vaan ruutua ja minun teki mieli juosta ja pomppia ja huutaa. Käyn siellä kai sitten kun on enemmän voimia.

Ärrin murrin. Mä olen taas laihtunut.. Mietin miksi selkäni on kipeä, että jos siellä olisi mustelma tai jotain ja kun tuijottelin peiliin näin luita ja nahkaa. En ole oikeastaan huolestunut itsestäni, mutta käyn kai kuitenkin terkkarilla sitten kun koulu alkaa, koska mun kuukautisetkin on ollut monta kuukautta kadoksissa, ei sillä että mulla olisi niitä ikävä.


~Raven.

DEAD