Raven

Sosiaalisuudesta....kun minä aina pelkään, että minut jätetään, että luottamukseeni tehdään reikä enkä halua odottaa ystäviltäni mitään ja olen todella huono vastaan ottamaan suloisia sanoja, kuten "haluaisin että nähtäisiin joka päivä kesälomalla." tai "olet mulle tärkeä." Punastun, käännän pääni pois ja menen hiljaiseksi, mikä helposti tulkitaan loukkaukseksi, kun taas minä tunnen itseni loukatuksi, koska ääni päässäni sanoo: "älä puhu paskaa, kulta pieni."
Argh. Miksi en osaa olla normaali.
Minä voisin kuolla ystävieni tähden, mutta olen niin viallinen...minä osaan vain loukata ihmisiä.
Ja sitten viiltelystä... en millään haluaisi kertoa niistä veljelle, koska se ei ota mitään tosissaan, se nauraisi, minä ottaisin itseeni, se murjaisisi jonkin emo-vitsin ja minulle tulisi ikuinen trauma enkä enää ikinä uskaltaisi käyttää lyhythihaista paitaa. Mutta en voi käyttää lyhythihaista, koska en ole kertonut sille vielä hellävaraisesti. Hiton umpikuja. Ja miksi se lyhythihaisen käyttäminen on niin tärkeää mulle? No siksi, koska minä olen yhä minä, vaikka minulla onkin arpia.
..........Asiasta kukkaruukkuun. Onkohan mulla syöpä, tai jos ei niin mikä sitten? Menetin painoa hurjasti, ihoni muuttui valkoisesta keltaiseksi ja kuukautiseni ovat kadonneet. Omituista kerrassaan. Toisaalta en tarvitse kuukautisia mihinkään (kumpa pysyisivätkin poissa!) , mutta pitää kai silti raahautua terkkarille, kun koulu alkaa.
Kuoleminen ei pelota, mutta sairaala pelottaa. En suostu semmoiseen, karkaan jonnekkin pois ennen kuin kuolen ja kuolen siellä.

Natalie Merchant - My Skin