Raven

Miten pitkälle minun on käveltävä, jotta pääsen pakoon itseäni?
Kuinka moni ovi minun on suljettava, ennen kuin olen turvassa omilta ajatuksiltani?
Montako päiväkirjaa minun on revittävä ja poltettava, että muistot katoavat?

Helvetti, kun oksettaa...muistan vieläkin hyvin elävästi viime juhannuksen.
Elämä ei voi jatkua enää, jos se on vain tätä. Ahdistusta, väsymystä, paniikkia, järjettömiä pelkotiloja, syvemmälle pimeyteen vajoamista. Luulin että se kuuluu murrosikään. Olen 19 vuotias! Olenko todellakin päästäni vialla? Mmm...ei ole kai normaalia vihata itseään, siitä ei pääse mihinkään. Kumpa en olisi ikinä syntynyt.
Pelko on lamaannuttavaa, ei mitään järkevää, se on täysin lamaannuttavaa. Sitten on synkkää epätoivoa. Lapset pelkäävät pimeässä olevaa mörköä, minä pelkään sisälläni elävää mörköä. Olen rauhallinen kun saan olla ihmisten seurassa, mutta yksin(yksin on kamala sana. Pahempi, kuin murha) alan miettiä liikaa ja sitten aivoni käyvät minua vastaan. Kuvittelen pääni sisällä, että kukaan ei kaipaa minua, että kaikilla olisi parempi olla, jos minua ei olisi. Näen tuttuja kasvoja, jotka muuttuvat pääni sisällä ystävällisistä halveksuviksi ja he alkavat sättimään minua ja kertovat mikä kaikki minussa ärsyttää. Sitten alan epäluuloiseksi ja en melkein uskalla mennä meseen, tai soittaa kenelekkään. S on auttanut tässä asiassa, koska ainakin viikolla hän soitti minulle paljon. Haluaisin mennä nukkumaan uskoen että huomenna kannattaa herätä. Tänään tajusin että tätä on taas kestänyt puoli vuotta, kun mulle sanottiin että jos en syö niin kuntoni menee heikoksi, vastasin että ei se mene yhdessä päivässä ja mulle vastattiin että tätä on kestänyt jo puoli vuotta. Puoli vuotta samaa oksettavaa ja ahdistavaa oloa, tai no, itseasiassa tätä on kestänyt kuusi vuotta, tai piteempäänkin. mutta se on silti järkyttävää.

Shining - Lat Oss Ta Allt Fran Varandra
Pain - Fade Away
Tired of Being Alone