Woke up and I feel like shit
I don't remember last night, I'm getting sick of this
I hit the bottle when I got off stage
And got piss drunk stupid and went in a rage
I think I mighta got into a fight
Because my knuckles were bloody and I don't feel alright
I hit the bottom and I don't even care
Some say I'm going to hell but I'm already there

Sick and tired of being sick and tired

I wanna be free from this ball and chain and
Be free from this life of pain and
Be free from this ball and chain
I wanna be free from you

Now I'm full of guilt and shame
I can't point a finger cause theres no one to blame
So I say I'll never do it again
But when the sun goes down, you are my only friend
I'm thinking I am starting to see
I have become everything I never wanted to be
I'm really getting sick of myself
Cause when I look into the mirror, I see somebody else

Sick and tired of being sick and tired
I wanna be free from this ball and chain and
Be free from this life of pain and
Be free from this ball and chain
I wanna be free from you

Sick and tired of being sick and tired
So sick and tired of being sick and tired
Sick and tired of being sick and tired
So sick and tired of being sick and tired

I wanna be free from this ball and chain and
Be free from this life of pain and
Be free from this ball and chain
I wanna be free from you

Nuo sanoitukset kertovat täydellisesti miltä musta nyt tuntuu. Tulen hulluksi. Tarvitsen jonkin paikan, minne paeta. Haluan kadota. Tänään olen miettinyt pitkästä aikaa paljon itsemurhaa. Mutta en tee sitä. Välitän liikaa. Ihmisten pitäisi välittää enemmän!! Sitten tämä maailma voisi olla paljon parempi paikka.....

Fuck.

Tiedän että olen surkea ystävä, mutta olen helvetin huolissani ystävästäni, joka ei suostu syömään, koska sen ystävä valittaa omasta painostaan koko vitun ajan! Se on raivostuttavaa, niillä molemmilla on terveys ongelmia ja henkisiä ongelmia. Mitä minä TEEN jos ystäväni painuu tämän kanssa alaspäin?! Tietysti yritän auttaa, mutta tämä helvetti stressaa minua.
En kestä sanoja "olen epäonnistuja, pallo" en halua kuulla käteviä laihdutus vinkkejä tai nähdä kuvia luurangoista.
Voisin kuolla hänen puolestaan, hän on ainut ihminen koko maailmassa, jolle voisin sanoa: "minä rakastan sinua." ja tarkoittaa sitä.
Otin syyt niskoilleni ja en itsekkään ole syönyt mitään kiinteää, eikä ole aikomustakaan. Mulla on kausia, jolloin en syö, huolien ja stressin takia. Monen on varmaan vaikea ymmärtää tätä. On aika heikko syy satuttaa itseään sen takia, koska ystävä kärsii. Mutta en voi sille mitään. Hän on tärkeä ystävä. En voi edes kuvitella pureskelevani jotain, pelkästään ruuan hajusta tulee paha olo. En riipu hänessä liikaa, vaikka ehkä joskus riipunkin...se johtuu siitä, koska en usko aina pärjääväni yksin...vaan tiedän että pystyn auttamaan häntä, vaikka en pystyisi auttamaan itseäni, minulla ei ole mitään merkitystä, vain hänellä on. Se että ei voi rakastaa muita, jos ei rakasta itseään on iso valhe.
En edelleenkään osaa purkaa tunteita normaalisti.
Yritän edelleen lopettaa viiltelyä. Viiltely on heikkous. Juuri niin, heikkous. Siinä ei ole mitään hienoa, että tuntee hetken helpotuksen ja sitten kaduttaa ja sitten masentaa uudestaan, tapahtuu paskoja asioita, ahdistaa, masentaa enemmän ja sitten viiltää uudestaan. Kirjoitan tänne, piirrän, kirjoitan päiväkirjaa, joka on vähän henkilökohtaisempi, kävelen pitkiä matkoja ja kuuntelen musiikkia. Yritän kaikkeni...Mutta joskus se on vaikeaa, ahdistus kohtaukset on aika voimakkaita ja olen kai yhä masentunut, koska kaikki on mustaa ja synkkää ja merkityksetöntä ja toisinaan taas olen yli herkkä, jolloin kaikella on liikaa merkitystä.
Ja viiltely on ongelma. Itse tajusin kuinka inhottava ongelma se on kun olin vielä 16 vuotias ja yritin lopettaa ja tajusin etten kykene ja sitten meni vuosi, kun en edes yrittänyt lopettaa, koska en uskonut että minulla olisi mitään syytä lopettaa, kun pidän pitkää hametta ja pitkähihaisia paitoja, se ei näy minnekkään, ei ole ongelmaa. Mutta. Kyllä se on. Se on minun päässäni. Ja toinen, hieman outo syy, siihen miksi en lopettanut oli se, kun minulla ei ollut ketään, olin ajanut kaikki ystäväni pois siihen aikaan, kun mietin itsemurhaa enemmän kuin koskaan. Minulla ei tavallaan ollut syytä lopettaa, kun satuttaminen oli ainut mihin tarttua vaikeina aikoina. Se oli hullua.
Mutta aina on joku. Joku välittää, vaikkei siltä tuntuisikaan. Ja minulla on itseni ja sekin on jotain. Taistelen tieni läpi ja aloitan uuden elämän.

Depression. Suicide. Self Injury. Starvation. Panic Attacks. What else is there for me...?

Escape The Fate - 10 Miles Wide
The Guillotine 2
There's No Sympathy for The Dead

Learning How to Breathe

Tuossa ylhäällä on alter-egoni, Raven. :) Se pitää vielä värittää.
Eilinen oli kamala päivä, mutta ilta meni hienosti. Ystävä pelasti minut. Kävin uimassakin, vaatteet päällä tietysti, uimapuvulla en lähde minnekkään, ellette satu olemaan valmiita antamaan mulle miljoonaa? Yö oli kamala, kun nukuin yksin. Painajainen alkoi, kun yksi tyyppi hoki "se jätti sinut, se lähti ja jätti sinut tänne ihan yksin. Eikä sille varmasti tule yhtään ikävä." Pudistelin päätäni. "Ei se minua jättäisi. Me ollaan tosi läheisiä." Poika vastasi hymyillen; "Kaikki nuo tunteet ovat yksipuolisia." Sitten minäkin hymyilin ja sanoin, "Niin sen täytyy olla. Eihän minussa ole mitään mistä kukaan voisi pitää." Sitten kamala yksinäisyyden ja masennuksen ja surun tunne iski lävitseni ja sitten tipuin keittiöön, jossa mies karjui karjumistaan, olin pieni lapsi, suljin korvani ja hoin "Se ei ollut minun vikani, se ei ollut minun vikani...anna anteeksi...se ei ollut minun vikani..." Sitten heräsin ja lähettiin röökille ystävän kanssa.
Ja nyt mua taas huvittaa piirtää! :)
..Ja piirtää ja piirtää ja kirjoittaa tarinoita ja runoja.

~Raven.

Astuminen kivun tuolle puolen.

Olen pahoillani kaikista niistä kulutetuista päivistä, jolloin yritin paeta luotaisi ja jättää kaiken taakseni. Olin jäädyttänyt sydämmeni ja sinä olit tunkeilija, sanasi olivat virus ja en enää saa niitä pois pääni sisältä, sanasi polttivat ja jättivät sydämmeni suojattomaksi, nyt minuun sattuu ja hyväilen kipua ja tuskaa, minkä aiheutit, sillä tiedän että tämän takia minun kannattaa jatkaa, tämä kipu on uutta, mutta ei lainkaan pelottavaa, kipu on janottavaa ja sinä olet vesi, joten palaan aina luoksesi, vaikka vuodan verta ja huudan ja rukoilen pimeydessä, että pääsisin sinusta eroon. Annoit minulle voimaa ja toivoa jotka korjasivat siipeni voin taas lentää, olen pudonnut vuosien ajan ja nyt levitän siipeni enkä enää varo, en tee virheitä, koska sinä olet suojanani, vaikka olisit kauempana, koska sanasi tekivät ikuiset arvet sisimpääni.

~Raven.

Miten pitkälle minun on käveltävä, jotta pääsen pakoon itseäni?
Kuinka moni ovi minun on suljettava, ennen kuin olen turvassa omilta ajatuksiltani?
Montako päiväkirjaa minun on revittävä ja poltettava, että muistot katoavat?

Helvetti, kun oksettaa...muistan vieläkin hyvin elävästi viime juhannuksen.
Elämä ei voi jatkua enää, jos se on vain tätä. Ahdistusta, väsymystä, paniikkia, järjettömiä pelkotiloja, syvemmälle pimeyteen vajoamista. Luulin että se kuuluu murrosikään. Olen 19 vuotias! Olenko todellakin päästäni vialla? Mmm...ei ole kai normaalia vihata itseään, siitä ei pääse mihinkään. Kumpa en olisi ikinä syntynyt.
Pelko on lamaannuttavaa, ei mitään järkevää, se on täysin lamaannuttavaa. Sitten on synkkää epätoivoa. Lapset pelkäävät pimeässä olevaa mörköä, minä pelkään sisälläni elävää mörköä. Olen rauhallinen kun saan olla ihmisten seurassa, mutta yksin(yksin on kamala sana. Pahempi, kuin murha) alan miettiä liikaa ja sitten aivoni käyvät minua vastaan. Kuvittelen pääni sisällä, että kukaan ei kaipaa minua, että kaikilla olisi parempi olla, jos minua ei olisi. Näen tuttuja kasvoja, jotka muuttuvat pääni sisällä ystävällisistä halveksuviksi ja he alkavat sättimään minua ja kertovat mikä kaikki minussa ärsyttää. Sitten alan epäluuloiseksi ja en melkein uskalla mennä meseen, tai soittaa kenelekkään. S on auttanut tässä asiassa, koska ainakin viikolla hän soitti minulle paljon. Haluaisin mennä nukkumaan uskoen että huomenna kannattaa herätä. Tänään tajusin että tätä on taas kestänyt puoli vuotta, kun mulle sanottiin että jos en syö niin kuntoni menee heikoksi, vastasin että ei se mene yhdessä päivässä ja mulle vastattiin että tätä on kestänyt jo puoli vuotta. Puoli vuotta samaa oksettavaa ja ahdistavaa oloa, tai no, itseasiassa tätä on kestänyt kuusi vuotta, tai piteempäänkin. mutta se on silti järkyttävää.

Shining - Lat Oss Ta Allt Fran Varandra
Pain - Fade Away
Tired of Being Alone

Joskus tuntuu, kuin en muistaisi minkälaista elämä oli ennen masennusta. Tuntuu, kuin en muistaisi lapsuuttani, tai kuin en olisi ikinä ollutkaan lapsi. Hassua, kun psykologin raportissa luki siltä ajalta, kun olin eskarissa, tai jossain, kuitenkin pieni.... että olin "johtaja persoona, jota muut lapset ihailivat" kun minä en muista mitään tuommoista. Muistan että olin erillainen ja minua pidettiin pilkkana ja ajettiin leikeistä ulos. Muistaakseni ainoot ystäväni oli Anna, jonka kanssa karkasimme kerran ja Anleena, joka yritti manipuloida minua ja joka hakkasi minua. Muista että itkin epulla, kun kukaan ei halunnut olla ystäväni, mikä oli outoa, koska en useinkaan itkenyt lapsena, vaikka minuun olisi sattunut.
Multa menee kai muisti..Mun muisti katoili pahan päiväisesti kasi ja ysi luokan välillä.
En edes tunne mitään. En osaa olla iloinen tai surullinen tai vihainen. Mutta olen huojentunut ja kiitollinen siitä, kun S on olemassa. Mutta hänkin voi kadota millä hetkellä hyvänsä. Maailmani tuhoutuu enkä pääse pakoon.

Ai niin joo.... Yksi tosi helvetin huvittava juttu: Mä olen pyörinyt täällä lyhythihaisella, mulla ei ole enää mitään salattavaa. Hah! Vittulainen, kuusi vuotta piilottelua ja valehtelua. Hahahaha. Mutta se ei ollut pointti, mulla oli jotain muuta kirjoitettavaa. Nimittäin veli kysyi eilen että olenko minä viiltänyt itseäni sen takia? ANTEEKSI MITÄ? Onko se oikeasti niin pahasti itseään täynä? Luuleko se että se on maailmani napa, mitä häh? HAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHAHA!!! Give me a fucking break.

~Raven.

I Want Nothing
Goodbye
Lithium

No One Cares How I Feel

Vihaan veljeäni. Hän on itsekäs ja itseriittoinen, ei ikinä ymmärrä ketään muuta kuin itseään, puhuu aina vain itsestään ja omista ongelmistaan. Hän on aivan kuin itikka, joka inisee jatkuvasti ympärilläni ja odottaa milloin pääsisi juomaan vertani. Hän ei koskaan sano minulle mitään mukavaa, ellei halua jotain minulta. Eikä hän ymmärrä että minuun sattuu. Hyvä niin. En missään nimessä haluaisikaan antaa sille sitä tyydytystä.
Me ollaan aina tapeltu, kuten siskokset yleensäkkin tappelee, mutta silloin kun olen masentunut en jaksa tapella. En jaksa raapia ja huitoa sitä perkeleen läskiä hujoppia, kun se vääntää rannettani, joka on muutenkin kipeä ja minua huippaa, kun en ole muistanut syödä. Ja tämä talo on ahdas. Haluan pois täältä.

Ja hah! Tuollekko kertoisin arvista?
Joskus rakastin veljeäni, olin niin iloinen siitä että minulla on veli, mutta hän on aina vain ilkeillyt minulle ja me tapellaan aina.
Veli käyttäytyy, kuin omistaisi koko talon. Kun minulla on omiakin ongelmia, en yleensä jaksa kiinnittää siihen mitään huomiota, mutta eilen jokin päässäni napsahti. Istuin vain normaalisti olohuoneen lattialla ja odottelin että pääsisin äänittämään yhden ohjelman, kun veli sanoi ärtyneenä: "mitä sä siinä teet? painu jo helvettiin siitä." vastasin unisena: "no kun huvittaa olla tässä." sitten veli sanoi "sä olet kyllä ärsyttävä!" vastasin että se on ärsyttävämpi.
Sitten se kävi käsiksi ja minä puollustauduin.
Täällä on liian ahdasta.
Me ollaan jaettu yhteinen huone siitä lähtien kun muutettiin faijan luo. Veljellä on kahdet kasvot. Vihaan sitä.
Ehkä minä vien liikaa tilaa?
Ketä minä oikeasti vihaan? Vihaan itseäni.


~Raven.

Sosiaalisuudesta....kun minä aina pelkään, että minut jätetään, että luottamukseeni tehdään reikä enkä halua odottaa ystäviltäni mitään ja olen todella huono vastaan ottamaan suloisia sanoja, kuten "haluaisin että nähtäisiin joka päivä kesälomalla." tai "olet mulle tärkeä." Punastun, käännän pääni pois ja menen hiljaiseksi, mikä helposti tulkitaan loukkaukseksi, kun taas minä tunnen itseni loukatuksi, koska ääni päässäni sanoo: "älä puhu paskaa, kulta pieni."
Argh. Miksi en osaa olla normaali.
Minä voisin kuolla ystävieni tähden, mutta olen niin viallinen...minä osaan vain loukata ihmisiä.
Ja sitten viiltelystä... en millään haluaisi kertoa niistä veljelle, koska se ei ota mitään tosissaan, se nauraisi, minä ottaisin itseeni, se murjaisisi jonkin emo-vitsin ja minulle tulisi ikuinen trauma enkä enää ikinä uskaltaisi käyttää lyhythihaista paitaa. Mutta en voi käyttää lyhythihaista, koska en ole kertonut sille vielä hellävaraisesti. Hiton umpikuja. Ja miksi se lyhythihaisen käyttäminen on niin tärkeää mulle? No siksi, koska minä olen yhä minä, vaikka minulla onkin arpia.
..........Asiasta kukkaruukkuun. Onkohan mulla syöpä, tai jos ei niin mikä sitten? Menetin painoa hurjasti, ihoni muuttui valkoisesta keltaiseksi ja kuukautiseni ovat kadonneet. Omituista kerrassaan. Toisaalta en tarvitse kuukautisia mihinkään (kumpa pysyisivätkin poissa!) , mutta pitää kai silti raahautua terkkarille, kun koulu alkaa.
Kuoleminen ei pelota, mutta sairaala pelottaa. En suostu semmoiseen, karkaan jonnekkin pois ennen kuin kuolen ja kuolen siellä.

Natalie Merchant - My Skin

So Much Pain

tein pienen runon.

so much pain... maybe if you fake it all away
you'll have another day
you need to pull yourself together and you whisper
"i'm scared. i want to sleep, i want it to go away."
you feel the razor, you see the door, the blood on the floor.
you need the silent moment to give you wings
but still, how long can you go on like this?
"do i want another day?"
who could ever understand this world?

~Raven