Tasapainottomat.

Seppo oli sittenkin oikeassa, kun aina raivosi minulle, että olen samanlainen kuin äiti. Olen perinyt äidiltä paljon, kuten jääräpäisyyden ja itsetuhoisuuden. Kun äiti päättää lähteä juomaan se lähtee juomaan. Kun minä päätän repiä ranteeni sen myös teen. Me rikomme läheisiemme sydämmet. En ikinä sopeutunut Sepon järjestelmälliseen elämään, minä ja äiti sovimme hyvin yhteen. Äitin luona kaikki oli yhtä sekasortoa ja kaikki olivat onnettomia ja sairaita. Sitten tuli Seppo ja Sepon koti ja kaikki oli täydellistä ainakin ulkopuolisen silmin. Seppo teki niin paljon työtä, jotta tuntisin oloni turvalliseksi, mutta tunsin oloni turvattomaksi ja ahdistuneeksi. Aina siivottiin ja aina tehtiin ruokaa ja Seppo kävi ylitöissä, ylitöissä ja tuli illalla kotiin ja oksensi ja oksensi stressin vuoksi ja huuti ja raivosi koska minä en ollut täydellinen tyttö. En ollut Täydellinen Tyttö vaikka minulla oli Täydellinen Isä ja Täydellinen Koti.

-Raven.

Vapaata tekstiä.

Miksi en viiltäisi?

Ajatukset kulkivat pikajunan vauhtia ja kello tikitti eteenpäin kuin riivattu hyrrä. Minä ansaitsen sen. Paremman olon. Miksi en?
Muistoja, sotkua, ääniä. Juoksen, paljaat jalkani tuntevat allaan kylmän, kostean nurmikon ja metsä on hämärä. Jalkani menevät verelle oksien ja kivien takia, mutta en voi pysähtyä.
Antakaa minun olla.
Lämmin kahvi muistuttaa kyyneleistä. Pitelen kuppia kaksin käsin ja tuijotan verhoja ja pölyä, joka leijailee lampun valossa. Kissa katsoo minua ja purisee kysyvästi. Hento ja notkea ystäväni pelon yössä. kutitan häntä korvan takaa ja hän nojaa käteeni kulkien ohi ja hypähtäen sängyltä lattian läpi ja sänky alkaa lainehtia lattian tekemissä aalloissa. Kuljen kohti parveketta ja myrsky lennättää minut pilvien ylle.
Tähdet ovat kuusta muodostuvia kyyneleitä.
En jaksa enää seuraavaa päivää, ajatukset soivat kuin vanha soittorasia ja heitän sen päin seinää. Palat sinkoavat minua päin ja lävistävät sydämmeni.

Hyvää yötä.

Muistoja.

Lapset näkevät enemän asioita kuin useimmat aikuiset. Olen aina asunut ihan omassa maailmassani. Lapsuudestani muistan kaikista parhaiten oman maailmani, jossa oli Kummitus ja ilkeä Peili, joka osasi ottaa kenen tahansa muodon ja sanoi pahoja asioita, mutta Kummitus suojeli minua Peililtä ja joskus minä suojelin Kummitusta Peililtä ja kaikilta Peilin kaksoisolennoilta, kunnes tapahtui jotain kamalaa, josta en kerro teille. En ikinä pelännyt nukkua, koska tiesin Kummituksen suojelevan minua. Myöhemmin Maailmani avartui ja siirryin elämään Susien kanssa. Raven on yksi Susista ja aina kun kyläilen Maailmassani olen Raven. Olen myös pienestä asti kirjoittanut Susista ja Maailmastani. Kun kirjoitan olen vapaa, puhdistan itseni ja pääsen pois tästä maailmasta. Tiedän yhä että he ovat olemassa, sen takia en halua puhua tästä psykologille, en tarvitse mitään psykologisia selityksiä sillä tiedän Susien olevan olemassa.
Pienenä ajattelin, että kun Sudet tulevat maapallolle, he tuhoavat nykyisen ihmiskunnan ja maailmasta tulee taas vehreä, kaikki rakennukset luhistuvat ja kaikki olentoni valtaavat maapallon. Minulla oli myös erittäin sadistisia mielikuvia, kuinka Sudet tappavat ihmiset. Joskus he vielä tulevat, mutta nykyään toivon heidän säästävän minut ja läheiset ihmiseni.
Jos saisin päättää en enää ikinä tekisi mitään muuta kuin piirtäisin ja kirjoittaisin. Ja aina välillä kävelisin metsässä sekä kuuntelisin musiikkia.
Kun asuisin pysyvästi Maailmassani, olisin Raven ja levittäisin siipeni lentäen taivaalle ja lentäisin korkeiden ja vanhojen metsien ja vankkojen vuorien yllä kunnes väsyisin.

Ai niin. Mainitsin psykologin, vaikka minun ei enää pitänyt käydä psykologilla. En todellakaan ymmärrä mitä järkeä siinä on. Siellä käynti ei muuta mitään muutakuin hetkellisesti. Sitäpaitsi yleensä psykologilta päästyäni olen sata kertaa surullisempi kuin sinne mennessä, koska siellä tavallaan avaan tuoreet haavat uudestaan, kun puhun liikaa. Se haluaa että minusta tulee kunnon kansalainen, yksi uusi toimiva osa yhteiskunnan koneistossa, mikä on tietysti tarpeellista. Mutta sen lisäksi sillä taitaa myös olla jokin omituinen illuusio mielessään, että ihmisen pitäisi olla iloinen. Mitä? Minulla ei ole muuta kuin suruni. En muista mitään muuta eikä mitään muuta olekkaan minulle. Tai sitten se haluaa istuttaa minun päähäni sellaisen illuusion, jotta voisin sokeana juosta jonkin valonpilkahduksen perässä samalla kuin toimin yhteiskunnassa. Mutta sitten varmana tulisin hulluksi, kun alkaisin miettimään miksen osaa olla iloinen niinkuin pitää. Aika ironista että ihmiset tulevat sitä hullummiksi mitä enemmän he yrittävät olla terveitä. Mutta käyn siellä siihen asti kuin koulu loppuu ja sitten kun pääsen sieltä niin minulle ei todellakaan tule ikävä.

-Raven.

Päivitystä.

Siivosin vähän vanhoja blogimerkintöjä. Olen pitkään halunnut pitää jokaisen merkinnän blogissani, sillä ne olivat merkintöjä minusta ja tunteistani silloin kun en muistanut miltä tuntuu tuntea vain yhtä tai paria tunnetta kerrallaan. Blogini oli hiljainen sotahuuto jonka oli tarkoituksena kertoa minulle että saan tuntea tunteeni ilman että se leimaisi minua jotenkin. Samalla sain järjestettyä jotkin tietyt hetket ja tutkin taakse jättämiäni tassunjälkiä.


Mutta nyt on muutoksen aika. Ensinnäkin en halua tai tarvitse enää vanhoja tassunjälkiäni, on tullut kesä ja se sulattaa jään, samalla katoaa tassunjälkeni. Mikäli tarvitsen kipeästi apua, olen päättänyt kirjoittaa yksityiset tuntemukseni päiväkirjaan. Silti tämä blogi yhä kertoo elämän synkkyydestä, ero on vain siinä etten kerro teille kaikkea. Joskus hiljaisuus kertoo enemän kuin tuhat sanaa ja jos tunnette minut tiedätte tarpeeksi. En tunne oloani miellyttäväksi kirjoittaessani julkiselle palstalle syvimpiä tunteitani. Toivon teille rauhaisaa viikkoa. -Raven.