Raven

Paljon on tapahtunut sellaista, mitä en haluaisi kirjoittaa. Mutta mun blogi, joten kirjoitan mitä lystään. Nyt suomeksi, vaikka enkku on kätevämpää, kun asun Sepon luona ja se ei ymmärrä englantia (möhöhö). Kaikki kolme jotka täällä asuu käyttää samaa konetta, joten pitää vain toivoa ettei se tajua että tämä on mun blogi. Toisaalta mitä väliä sillä on kun en ikinä kirjoita mitään kauhean paljastavaa..? En tiedä.
Mä en haluaisi että kukaan lukee tätä, mutta kuitenkin kirjoitan. En haluaisi että kukaan lukee tätä, koska asiat joita ajattelen ja joskus sanon ääneen herättää ihmisissä typeriä reagtioita, kuten sääliä ja muuta tarpeetonta. Toivoisin ihmisten miettivän aivoillaan.
Pääsin psykologista eroon. Kun valehtelin sille. En olisi halunnut. Joskus musta tuntuu että tarvitsen ammattiauttajaa, koska mulla ei ole hajua miten auttaisin itteäni, mutta aina kun mulla olisi mahdollisuus ammattiauttajaan, tai minkälaiseen apuun tahansa, käyn etäiseksi. En pidä siitä, että puhun ääneen mitä ajattelen, vaikka usein teenkin niin, mutta oikeastaan usein myös pidän sisälläni asiani. Psykologit ei puhu itsestään, tai ilmaise omia tunteitaan, se on niiden työtä. Se kai auttaisi mua ihan oikeesti ja nyt pännii kun taas heitin tilaisuuden hukkaan. Mua inhotti, niinkuin aina alussa, juuri se miten ne käyttäytyy niinkuin ei olisi ihmisiä ollenkaan. Jos olisin puhunut olisin tottunut, mutta halusin vaan tilanteesta pois. Pois kasvotusten semmoisen kanssa, joka tuijottaa ja yrittää säälittävästi piilottaa sen miten sitä ei paskaakaan kiinnosta mitä mä sanon ja sitten rustaa paperiin jotain. Ajattelin että tämä sitten tästä. Mulla on psykologi, nimittäin paperia ja kynä. Inhottaa. Minä inhotan itseäni. Sosiaalisuus ei suju. Pidän kaikkia valehtelijoina ja oon kokonaan unohtanut miten ihmiset normaalisti käyttäytyy. Multa jatkuvasti kysytään oonko mä masentunut? No en MINÄ tiedä. Minä tiedän vain sen että oon yksinäinen, turhautunut, peloissani ja surullinen, kuten yleensä, joten kai se on normaalia, mitä muutakaan? Kai tätä kutsutaan normaalitilaksi. Mitä sitä valittamaan?
Ja en jaksa puhua itsestäni. Inhottaa olla itsekeskeinen ja käyttäytyä kuin mikäkin lellipentu. Ei elämä voi paremmin mennä. Kaikki on hyvin. No tuo oli valhe. Minä taidan olla valehtelija.
En jaksanut siitäkään kirjoittaa, kun yksi "ystävä" -tai jokin-mä pidin sitä ystävänä, mutta se ei minua- jätti minut. Koska olen sietämätön. Loukkasin sitä, koska olen sekopää. En halua kirjoittaa siitä, koska jos se lukee tätä, niin satutan sitä vain enemän. Mutta mä olen pahoillani siitä että aina satutan kaikkia ympärilläni, valitan liikaa, olen sietämätön ja itsekeskeinen. Nuo kaikki pitää kitkeä minusta. Sen koomin en ole hänestä kuullut mitään. Haluaisin pyytää anteeksi, mutta mä en usko ansaitsevani anteeksiantoa. Ja kaikki menee omille teilleen, se on normaalia, kaikilla on oma kohtalo kait? Mutta en minä sitä, että roikkuisin siinä ihmisessä, vaan haluan että siihen ei satu se miten satutin sitä. Kun taas kerran satutin jotakuta. Mitä mä täällä elän, jos onnistun aina vaan satuttamaan kaikkia, en ikinä onnistu olemaan kenellekkään hyvä ystävä. Olen epäonnistunut siinäkin.
Ja tänään suutuin äitille ihan pienestä asiasta. Kaduttaa ja hävettää. Olin ihan itkukurkussa ja karjuin sille..... Harmittaa. Mulla on hyvät vanhemmat. Minä en vaan osaa olla hyvä lapsi.

Nyt meen katsomaan NANA kakkosta.

Kämppä kämppäkämppäkämppä.
Haluan muuttaa.
Haluan työpaikan.
Saisimme kaikenlaisia kivoja tukia, mutta haluan silti työpaikan.
Haluan säästää samalla kun asutaan yhessä ja sitten vuoden ja jonkun jälkeen meen asumaan
hesaan ja sitten sieltä taas muutan.
Haluan nähdä paljon maailmaa ja erilaisia ihmisiä. Tai siis jos en kuole ennen sitä.
Ja mä oon lahtunut. Niin, vaikka olenkin valas niin silti.
Kaippa sitä laihtuu, kun ei syö...mm...kiviäkin kiinnostaa.
Mieli vaihtelee surullisesta iloiseen ja sitten vihaiseen.
Argh.