Raven

Moni, joita kuuntelen ja yritän auttaa sanovat, että he kaipaavat onnellisuutta. En osaa sanoa tuohon ikinä mitään, koska en muista miltä onnellisuus tuntuu. Sen takia tunnen itseni jotenkin vajaavaiseksi ja oudoksi, mutta en siltikään tajua. Onnellisuus on yliarvostettua. Onnellisuus on ihmisen keksintö. Liitän surun, tuskan, kivun, pettymyksen elämään ja sen takia usein mietin kuolemaa, koska kuolema vaikuttaa iloisemmalta, olen Creature of Darkness, en ole ihminen, olen vain jokin musta möykky, joka sulautuu hienosti pimeisiin nurkkiin. Liitän myös rakkauden ja ystävät onnellisuuteen, mutta kukaan ei ole ikinä rakastanut minua...
Kokemukseni rakkaudesta ovat epänormaaleja, epämääräisiä ja epätoivoisia. Etsin läheisyyttä ja rakkautta vääriltä ihmisiltä ja väärällä tavalla ja teen paljon typeriä asioita vain jotta saisin läheisyyttä. Olen kai biseksuaali, etsin rakkautta naisilta ja läheisyyttä miehiltä. Mutta tottakai mulla on myös mies ystäviä, jotka on ystäviä.

En tiedä mitään termeistä Onnellisuus tai Rakkaus. Rakkaudesta tiedän sen verran, että se itkettää ja sattuu enemän, kuin veitsenisku

En ole ikinä elämässäni sallinut itseni näyttää tunteita ulospäin, tai olen pyrkinyt hallitsemaan ne viime tippaan asti, mun on aina pitänyt olla vahva ja esimerkillinen ja kiltti, ei saa valittaa ulospäin. Vahvuudesta oli kysymys myöskin syömishäiriössäni (ja kontrollista). Halusin lihaksia, vihasin naisellista kehoani. Mulle ei kuitenkaan tullut lihaksia, koska pidin ruokaa heikkoutena, karkkia liian lapsellisena ja suklaata liian naisellisena. Ei saa olla naisellinen, tarvitseva, heikko. En tiennyt että mulla on syömishäiriö ja kun terveystiedon tunnilla oli jotain paskaa syömishäiriöistä kaikki alkoi supisemaan keskenään ja tuijottamaan minua. Pidin luokkalaisiani vainoharhaisina ja minua vain nauratti(vai että syömishäiriö? Kaikkea typerää ne keksii! Hah ha!), ne jo valmiiksi luulivat minua saatananpalvojaksi, niin senkun pitävät minua minä ikinä lystäävät. Miten en sitten joutunut hoitoon? Ei mitään hajua, ehkä olin onnekas, tai sitten olin pulleampi, kuin mitä muistan, muistaakseni mulla oli järkyttävän kokoinen maha, mutta toisaalta mun silmiin oli vaikea luottaa ja toisaalta mun naama näytti pääkallolta, kun hymyilin. Onneksi en joutunut hoitoon. Vihaan lääkäreitä, psykologeja, psykiatreja, neurologeja, opoja, opettajia, sossutanttoja, poliiseja. Aina, kun puhun virkavallalle siitä seuraa ongelmia. Paitsi kerran; silloin, kun äiti otti yliannostuksen.

-Raven.

Music: Blutengel - Hold Me (Just For This Night)