Välittävä Ja Muita Sanoja

Ihmiset käyttävät liikaa sanoja -jopa minä varsinkin silloin kun minulla on liikaa energiaa, tai yritän salailla jotain. Mutta asiaan...
Minua on jotenkin aina ärsyttänyt valehtelu ja olen erittäin epäluuloinen muutenkin, kai sitten. Yleensä jätän huomiotta kaiken mitä pidän paskapuheena, koska jos en jättäisi saisin raivokohtauksen viiden sekunnin välein. Nyt kuitenkin muistelin juuri edellistä kirjoitusta kirjoittaessani paskapuheita, joita psykologini suoltaa äänitorvensa kautta -en juurikaan ole vihainen tällä hetkellä, vain masentunut kai. Hän on hyvä psykologi, mutta en enää mene hänen luokseen, kuin seuraavalle käynnille. Siitä kai kirjoitan jokin toinen päivä, jos jaksan.
Hän sanoo aivan liian usein että minä (Raven) muka välitän muista paljon, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, olen maailman itsekeskeisin ihminen. Jos välittäisin muista tippaakaan lopettaisin koulut kesken ja muuttaisin äitin luokse hoitamaan järjestystä, kissoja, äitiä ja veljeä. Kaikki on nyt niin hyvin, että minulla on vain melankoliani ja syyllisyyteni.
Mutten välitä kenestäkään. Kaikki ovat paskaa täynä. "minä haluan rakkautta" "minä haluan rahaa" . Olen kai katkera.
Anteeksi ja Kiitos. Noita sanoja minä olen kova käyttämään, mutta yritän vähentää. Jos niitä käyttää liikaa, niilläkään ei ole merkitystä. Muistaakseni ylikäytin niitä tahallani, koska en halunnut ihmisten ottavan niitä tosissaan, olin pahoillani ja muistaakseni häpeissäni, mutten halunnut minulle annettavan anteeksi, sellainen oli hellävarainen hampaiden näyttö.

-Raven.

Koira Nimeltä Neo

Hänessä on jotain muinaista viisautta, mikä juontaa juurensa hänen villeihin esi-isiinsä, jotka juoksivat villeinä ja vapaina maassa, jota ihmisen käden kosketus ei ollut vielä saastuttanut. Hänen silmistään näkee hetkeen jolloin tila ja aika on rajaton, vain tämä hetki merkitsee ja tässä hetkessä tapahtuu miljoona asiaa, vaikka korva kuulee ainoastaan tuulen kuiskauksen ja silmän on turha edes yrittää nähdä. Hän nuuskii ilmasta ja maasta muiden kulkijoiden merkkejä, aisteilla jotka useimmilta on unohtunut.
Tästä kaikesta huolimatta hän käyttäytyy kuin suden pentu, suden pentu vaikka on jo kaksi vuotias. Hän on pitkäkarvainen mäyräkoira, kämppikseni seuralainen ja minulle uutta kummasteltavaa. Tulemme toimeen keskenämme, sillä molemmat pidämme enemmän ulkoilmasta kuin neljän seinän sisällä tukehtumisesta.

En kuitenkaan ole hyvä koiran hoidossa, tai kenenkään taikka minkään hoitamisessa, syyllisyys tekee oloni tukalaksi, kun en osaa huoltaa ketään. Jos olisin välittävämpi asuisin äitin luona ja hoitaisin kissoja -mutta en ole siellä.

Kapinasielu.

Jostain kummallisesta syystä teen aina päin vastoin kuin minun pitäisi/minua käskytetään tekemään. Tämä on pistänyt minut miettimään viime päivien aikana. Onko se niin, että ihmiset kaatavat puita polulleni, sille ainoalle polulle, jota haluan kulkea ja väittävät että polku, jota kuljen on väärä, vai sainko lapsuudessa tarpeekseni kilttinä olemisesta ja alitajuntaani on juurtunut pakkomielteinen tarve inttää vastaan?

Äiti sanoi, että pistä hiukset kiinni ja vannoin etten ikinä pistä hiuksia kiinni, äiti yritti tunkea minulle tiukat farkut ja ostin mahdollisimman leveän hameen. Isä sanoi, etten saa hankkia lävistyksiä, minulla on yksitoista ja suunnittelen uutta. Koulussa ihmiset inhosivat metalli musiikkia ja kaikki metallistit olivat automaattisesti saatanan palvojia ja batmaneja ja silti minä rakastuin metalli musiikkiin. Ja yleisesti ottaen menen aina muodin kanssa toiseen suuntaan -ainakin omasta mielestäni tahattomasti.
Nykyään en edes käytä meikkiä, paitsi silmämeikkiä silloin tällöin.

Ehkä minuun ei vain kerkinyt tarttua valtavirtaa, kun minua syrjittiin pennusta asti ja kun minulla on luultavasti ollut ihan jo pienenä huono näkö ja kun en tajunnut sitä en jaksanut kiinnittää huomiota siihen mitä näin ympärilläni vaan mitä näin sieluni silmin.

Uskon olevani tahattomasti kapinallinen, sillä pidän uusien ajatusten miettimisestä, en heti tykkänään sulje korviani neuvoilta, mutta olen silti siihen asti kriittinen kuulemani suhteen, että minua pidetään jääräpäänä (ehkä olenkin vähän....). Mutta minulle ei ole tarkoitettu jonkin selkeän tien kulkemista, teen auttamatta aina oman pääni mukaan.


Ja kuka sanoo mitä pitää tehdä? Pitääkö yleensäkkään mitään tehdä? Minkälainen pitää olla ja minkä takia pitäisi? Kuka keksi säännöt? Valtavirta? Muoti? Media?
Luonnossa kaikki tottelevat omia sääntöjään ja ainut sääntö on vaisto.

Tämä on ihana kappale:



-Raven.

You Don't Like What We Are In Your Eyes.

En pidä tästä tunteesta. On taas ollut ihan ihme fiilikset tässä kuussa. Kuin hukkuisin ja yrittäisin kurkottaa pintaan, mutta en löydä pintaan. Olen vihainen ja surullinen. Enkä jaksaisi käydä koulua.
En jaksa miettiä tuota juuri nyt. Tylsä aihe muutenkin. Kuitenkin, olen ollut taas käymässä kotona, kun oli veljen synttärit. Nostalgiaa on ilmassa, olemme käyneet metsässä yhdessä ehkä viimeksi kun olin kaksitoista vuotias, sen jälkeen olemme kulkeneet omia reittejämme, mutta nyt menimme taas yhdessä metsään. Tässä lähellä oleva metsä on tosin masentavan pieni siihen verrattuna minkälaisena muistan sen, tänne on rakennettu lisää taloja ja muuta totaalisen masentavaa.
Olin tajuttoman kömpelö, kompastelin kuin mikäkin rähmäkäpälä ja tulin kymmenen metriä veljen takana. Olen ehkä hieman ruosteessa. Yleensä katselen metsässä lintuja ja viime aikoina olen käynyt metsässä vain koiran kanssa.
Kun on aikaa ja tulee lämpöisempää voisin harjoitella kämpän läheisyydessä olevassa metikössä ennen kuin lähden vaeltamaan. Ajattelin vaeltaa kesälomalla aluksi kaksi tai kolme päivää ja myöhemmin viikkoja. Jos olisi jokin reppu ja teltta sunmuuta niin se olisi aivan mahtavaa!
Ja kiikarit. *kuolaa näppäimistölle*

Näkemisiin ja hyvää päivän jatkoa kaikille.

-Raven.