Olipa kerran tyttö, joka selvisi aina kaikesta yksin, hän oli paljon aikuisempi, kuin luokkatoverinsa. Hän ei tarvinnut ketään, koska oli niin vahva. "olen selvinnyt niin hyvin yksin, minun täytyy olla tajuttoman vahva." tyttö mietiskeli taas yhtenä kurjana aamuna, jolloin kaikki oli ihan hyvin, hän sanoisi, mutta kaikki ei ollut välttämättä ihan niin hyvin. Sitten tuli päivä, kun tyttö huomasi olevansa ihan yksin, hyvältä tuntuva yksinäisyys vaihtui painostavaan ja lannistavaan yksinäisyyteen. Tuona hetkenä tyttö tunsi raskaan taakkansa -ja se oli painava ja tytön jalat pettivät ja pitkästä aikaa hän itki, kuin ihan tavallinen lapsi, mutta ajan kuluessa kyyneleet eivät loppuneetkaan ja kaikki tytön voimat olivat lopussa. -Hän vihdoin tarvitsisi jonkun, mutta hänellä ei ollut ketään eikä mitään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti