"As one rope loosens, another then tightens
far too long we've been strangled and tied
this sick circle of shame must now finally break
so that honour may again walk by our side."
Alghazath - Moving Mountains
far too long we've been strangled and tied
this sick circle of shame must now finally break
so that honour may again walk by our side."
Alghazath - Moving Mountains
Kuuntelin tuota kappaletta ja pohdin kaikenlaista, kuten ystävän pientä lasta, jonka kanssa puuhastelin kaikkea koskettavaa eilen illalla.
Kun lapsi syntyy, hän syntyy täynnä olemassa olon oikeutta, lapsi on kuninkaallinen ja varma siitä että saa olla olemassa. Mutta kun lapsi kasvaa hän alkaa kysellä ympäristöltään, että saako hän olla olemassa. Mikäli vanhemmilta tulee kielteisiä vastauksia, lapsi alkaa mukauttamaan itseään ja tarpeitaan niin että saa hyväksyntää silloin kun tekee oikein. Varsinkin alkoholisti perheiden lapset alkavat hylkimään itseään ja haluavat tulla sellaiseksi joka miellyttää vanhempia. He kadottavat kosketuksen omiin tarpeisiinsa ja tunteisiinsa.
He tunkevat tunteet ja tarpeet jonnekkin syvälle, koska ovat käsittäneet että tunteensa ja tarpeensa ovat häpeällisiä ja pahoja asioita.
Itsenäistyminen ja useiden rikkimenneiden lasten eheytyminen tarkoittaa sitä, ettei enää tarvitse muiden myönnytystä omalle olemassa olon oikeudelle. Ihminen voi palata siihen lapseen, joka on kuninkaallinen ja täten löytää itsensä.
Joku löytää itsensä luonnosta, joku jostain muusta voimavarasta.
Itsenäinen ihminen alkaa tiedostaa, hyväksyä ja lopulta tuntea terveitä tunteita.
Itsenäinen ihminen alkaa kelvata itselleen. Hän ei enää ole kelvoton ja huono vaan hän ymmärtää että hän on keskeneräinen ihminen, joka voi kehittyä.
En ole mikään terapeutti, mutta kunhan pohdin ja ajattelin kirjoittaa uudestaan pitkästä aikaa.
Se on kumma juttu että emotionaalista tuskaa ei tarvitse yhdistää fyysisen kivun kanssa saadakseen aikaan tuhoa, mutta fyysisen kivun kanssa tarvitsee lähes aina emotionaalista tuskaa, jotta sillä olisi tehoa.
Viime aikoina olen mietiskellyt että miksi minusta on hullun vaikeaa lähestyä ihmisiä? Ja vastaus oli kylmän viileä, niin itsestäänselvä asia kuin että aamulla aurinko nousee ja illalla laskee: että minä olen kelvoton.
Se on ollut itsestäänselvä asia ihan pienestä pitäen. Koska olen kelvoton, minun pitää karttaa ihmisiä. Olen huomannut että tällaisilla asioilla on tapana ruokkia itse itseään. Kun uskot johonkin oikein kovasti, saat siitä elämän aikana näyttöä ja siitä uskomuksesta tulee totuus. Olen kyllä myöskin ujo, mutta se ei ole niin suuri ongelma, koska olen aika kovaksikeitetty eli en paljoa anna ujouden näkyä, tai mene ja tiedä...
Yritän löytää vastauksia kysymyksiini, joita en oikeastaan ole uskaltanut kysyä ääneen. Yritän aina löytää totuuden ja antaa vastauksia, mutta totuuksia on monia ja kysymyksiä enemän kuin vastauksia. Ihmisillä on tapana olettaa tietävänsä minut ja olen kyllästynyt siihen. Kuten yksi, jonka tunsin joskus olettaa etten kestä kritiikkiä, vaikka kritisoin itseäni ja ympäristöäni jatkuvasti. Ennen varmaankin olisin uskonut kaiken mitä hän sanoi, mutta nyt tiedän ettei olettaminen oikeastaan ole ymmärtämistä. Minua on vaikeaa ymmärtää, koska menen piiloon.
Jostain syystä useat ihmiset, joskus myös minä, haluavat tulla ymmäretyiksi.
"Why can't I be myself? I have tried still I need someone to help me out this time.
Let me be, just let me be, let me be myself so I never suffocate again."
-Crossfade.
Sanat eivät kovinkaan usein ole absoluuttisia totuuksia, ei edes tämä mitä minä kirjoitan. Maailma on täynnä mysteerejä.
"It's the best way of living
Between the truth and the lies.
We can rise above their truth and their lies."
-Within Temptation.
Mutta minulla on ollut pakkomielle absoluuttiseen totuuteen ja sen takia sanat, kirjoitetut ja sanotut, ovat olleet minulle tärkeitä. Niin mustavalkoista minun elämäni on ollut, mutta yritän kasvaa siitä eroon, koska onko se ikinä aiheuttanut mitään hyvää?
No ei.
Edes minä en voi sanoa tuntevani itseäni. "Eivät kaikki vaeltelevat sielut ole eksyksissä."
En ymmärrä oikeastaan mitään. Minun maailmani sortui jo lapsena ja siitä asti olen yrittänyt kasata paloja kokoon, jotta edes jossain olisi järkeä, mutta jos on niin minä en sitä näytä löytävän.
Ehkä järjellä ei olekaan niin paljon merkitystä kuin uskolla. Kun uskoo johonkin tarpeeksi niin siitä tulee totta. Eikö Tommy Hellsten kirjoittanut että elämä on elämistä eikä ymmärtämistä varten?
-Raven.
