Vapaata tekstiä.

Miksi en viiltäisi?

Ajatukset kulkivat pikajunan vauhtia ja kello tikitti eteenpäin kuin riivattu hyrrä. Minä ansaitsen sen. Paremman olon. Miksi en?
Muistoja, sotkua, ääniä. Juoksen, paljaat jalkani tuntevat allaan kylmän, kostean nurmikon ja metsä on hämärä. Jalkani menevät verelle oksien ja kivien takia, mutta en voi pysähtyä.
Antakaa minun olla.
Lämmin kahvi muistuttaa kyyneleistä. Pitelen kuppia kaksin käsin ja tuijotan verhoja ja pölyä, joka leijailee lampun valossa. Kissa katsoo minua ja purisee kysyvästi. Hento ja notkea ystäväni pelon yössä. kutitan häntä korvan takaa ja hän nojaa käteeni kulkien ohi ja hypähtäen sängyltä lattian läpi ja sänky alkaa lainehtia lattian tekemissä aalloissa. Kuljen kohti parveketta ja myrsky lennättää minut pilvien ylle.
Tähdet ovat kuusta muodostuvia kyyneleitä.
En jaksa enää seuraavaa päivää, ajatukset soivat kuin vanha soittorasia ja heitän sen päin seinää. Palat sinkoavat minua päin ja lävistävät sydämmeni.

Hyvää yötä.

Muistoja.

Lapset näkevät enemän asioita kuin useimmat aikuiset. Olen aina asunut ihan omassa maailmassani. Lapsuudestani muistan kaikista parhaiten oman maailmani, jossa oli Kummitus ja ilkeä Peili, joka osasi ottaa kenen tahansa muodon ja sanoi pahoja asioita, mutta Kummitus suojeli minua Peililtä ja joskus minä suojelin Kummitusta Peililtä ja kaikilta Peilin kaksoisolennoilta, kunnes tapahtui jotain kamalaa, josta en kerro teille. En ikinä pelännyt nukkua, koska tiesin Kummituksen suojelevan minua. Myöhemmin Maailmani avartui ja siirryin elämään Susien kanssa. Raven on yksi Susista ja aina kun kyläilen Maailmassani olen Raven. Olen myös pienestä asti kirjoittanut Susista ja Maailmastani. Kun kirjoitan olen vapaa, puhdistan itseni ja pääsen pois tästä maailmasta. Tiedän yhä että he ovat olemassa, sen takia en halua puhua tästä psykologille, en tarvitse mitään psykologisia selityksiä sillä tiedän Susien olevan olemassa.
Pienenä ajattelin, että kun Sudet tulevat maapallolle, he tuhoavat nykyisen ihmiskunnan ja maailmasta tulee taas vehreä, kaikki rakennukset luhistuvat ja kaikki olentoni valtaavat maapallon. Minulla oli myös erittäin sadistisia mielikuvia, kuinka Sudet tappavat ihmiset. Joskus he vielä tulevat, mutta nykyään toivon heidän säästävän minut ja läheiset ihmiseni.
Jos saisin päättää en enää ikinä tekisi mitään muuta kuin piirtäisin ja kirjoittaisin. Ja aina välillä kävelisin metsässä sekä kuuntelisin musiikkia.
Kun asuisin pysyvästi Maailmassani, olisin Raven ja levittäisin siipeni lentäen taivaalle ja lentäisin korkeiden ja vanhojen metsien ja vankkojen vuorien yllä kunnes väsyisin.

Ai niin. Mainitsin psykologin, vaikka minun ei enää pitänyt käydä psykologilla. En todellakaan ymmärrä mitä järkeä siinä on. Siellä käynti ei muuta mitään muutakuin hetkellisesti. Sitäpaitsi yleensä psykologilta päästyäni olen sata kertaa surullisempi kuin sinne mennessä, koska siellä tavallaan avaan tuoreet haavat uudestaan, kun puhun liikaa. Se haluaa että minusta tulee kunnon kansalainen, yksi uusi toimiva osa yhteiskunnan koneistossa, mikä on tietysti tarpeellista. Mutta sen lisäksi sillä taitaa myös olla jokin omituinen illuusio mielessään, että ihmisen pitäisi olla iloinen. Mitä? Minulla ei ole muuta kuin suruni. En muista mitään muuta eikä mitään muuta olekkaan minulle. Tai sitten se haluaa istuttaa minun päähäni sellaisen illuusion, jotta voisin sokeana juosta jonkin valonpilkahduksen perässä samalla kuin toimin yhteiskunnassa. Mutta sitten varmana tulisin hulluksi, kun alkaisin miettimään miksen osaa olla iloinen niinkuin pitää. Aika ironista että ihmiset tulevat sitä hullummiksi mitä enemmän he yrittävät olla terveitä. Mutta käyn siellä siihen asti kuin koulu loppuu ja sitten kun pääsen sieltä niin minulle ei todellakaan tule ikävä.

-Raven.

Päivitystä.

Siivosin vähän vanhoja blogimerkintöjä. Olen pitkään halunnut pitää jokaisen merkinnän blogissani, sillä ne olivat merkintöjä minusta ja tunteistani silloin kun en muistanut miltä tuntuu tuntea vain yhtä tai paria tunnetta kerrallaan. Blogini oli hiljainen sotahuuto jonka oli tarkoituksena kertoa minulle että saan tuntea tunteeni ilman että se leimaisi minua jotenkin. Samalla sain järjestettyä jotkin tietyt hetket ja tutkin taakse jättämiäni tassunjälkiä.


Mutta nyt on muutoksen aika. Ensinnäkin en halua tai tarvitse enää vanhoja tassunjälkiäni, on tullut kesä ja se sulattaa jään, samalla katoaa tassunjälkeni. Mikäli tarvitsen kipeästi apua, olen päättänyt kirjoittaa yksityiset tuntemukseni päiväkirjaan. Silti tämä blogi yhä kertoo elämän synkkyydestä, ero on vain siinä etten kerro teille kaikkea. Joskus hiljaisuus kertoo enemän kuin tuhat sanaa ja jos tunnette minut tiedätte tarpeeksi. En tunne oloani miellyttäväksi kirjoittaessani julkiselle palstalle syvimpiä tunteitani. Toivon teille rauhaisaa viikkoa. -Raven.

Välittävä Ja Muita Sanoja

Ihmiset käyttävät liikaa sanoja -jopa minä varsinkin silloin kun minulla on liikaa energiaa, tai yritän salailla jotain. Mutta asiaan...
Minua on jotenkin aina ärsyttänyt valehtelu ja olen erittäin epäluuloinen muutenkin, kai sitten. Yleensä jätän huomiotta kaiken mitä pidän paskapuheena, koska jos en jättäisi saisin raivokohtauksen viiden sekunnin välein. Nyt kuitenkin muistelin juuri edellistä kirjoitusta kirjoittaessani paskapuheita, joita psykologini suoltaa äänitorvensa kautta -en juurikaan ole vihainen tällä hetkellä, vain masentunut kai. Hän on hyvä psykologi, mutta en enää mene hänen luokseen, kuin seuraavalle käynnille. Siitä kai kirjoitan jokin toinen päivä, jos jaksan.
Hän sanoo aivan liian usein että minä (Raven) muka välitän muista paljon, mikä ei todellakaan pidä paikkaansa, olen maailman itsekeskeisin ihminen. Jos välittäisin muista tippaakaan lopettaisin koulut kesken ja muuttaisin äitin luokse hoitamaan järjestystä, kissoja, äitiä ja veljeä. Kaikki on nyt niin hyvin, että minulla on vain melankoliani ja syyllisyyteni.
Mutten välitä kenestäkään. Kaikki ovat paskaa täynä. "minä haluan rakkautta" "minä haluan rahaa" . Olen kai katkera.
Anteeksi ja Kiitos. Noita sanoja minä olen kova käyttämään, mutta yritän vähentää. Jos niitä käyttää liikaa, niilläkään ei ole merkitystä. Muistaakseni ylikäytin niitä tahallani, koska en halunnut ihmisten ottavan niitä tosissaan, olin pahoillani ja muistaakseni häpeissäni, mutten halunnut minulle annettavan anteeksi, sellainen oli hellävarainen hampaiden näyttö.

-Raven.

Koira Nimeltä Neo

Hänessä on jotain muinaista viisautta, mikä juontaa juurensa hänen villeihin esi-isiinsä, jotka juoksivat villeinä ja vapaina maassa, jota ihmisen käden kosketus ei ollut vielä saastuttanut. Hänen silmistään näkee hetkeen jolloin tila ja aika on rajaton, vain tämä hetki merkitsee ja tässä hetkessä tapahtuu miljoona asiaa, vaikka korva kuulee ainoastaan tuulen kuiskauksen ja silmän on turha edes yrittää nähdä. Hän nuuskii ilmasta ja maasta muiden kulkijoiden merkkejä, aisteilla jotka useimmilta on unohtunut.
Tästä kaikesta huolimatta hän käyttäytyy kuin suden pentu, suden pentu vaikka on jo kaksi vuotias. Hän on pitkäkarvainen mäyräkoira, kämppikseni seuralainen ja minulle uutta kummasteltavaa. Tulemme toimeen keskenämme, sillä molemmat pidämme enemmän ulkoilmasta kuin neljän seinän sisällä tukehtumisesta.

En kuitenkaan ole hyvä koiran hoidossa, tai kenenkään taikka minkään hoitamisessa, syyllisyys tekee oloni tukalaksi, kun en osaa huoltaa ketään. Jos olisin välittävämpi asuisin äitin luona ja hoitaisin kissoja -mutta en ole siellä.

Kapinasielu.

Jostain kummallisesta syystä teen aina päin vastoin kuin minun pitäisi/minua käskytetään tekemään. Tämä on pistänyt minut miettimään viime päivien aikana. Onko se niin, että ihmiset kaatavat puita polulleni, sille ainoalle polulle, jota haluan kulkea ja väittävät että polku, jota kuljen on väärä, vai sainko lapsuudessa tarpeekseni kilttinä olemisesta ja alitajuntaani on juurtunut pakkomielteinen tarve inttää vastaan?

Äiti sanoi, että pistä hiukset kiinni ja vannoin etten ikinä pistä hiuksia kiinni, äiti yritti tunkea minulle tiukat farkut ja ostin mahdollisimman leveän hameen. Isä sanoi, etten saa hankkia lävistyksiä, minulla on yksitoista ja suunnittelen uutta. Koulussa ihmiset inhosivat metalli musiikkia ja kaikki metallistit olivat automaattisesti saatanan palvojia ja batmaneja ja silti minä rakastuin metalli musiikkiin. Ja yleisesti ottaen menen aina muodin kanssa toiseen suuntaan -ainakin omasta mielestäni tahattomasti.
Nykyään en edes käytä meikkiä, paitsi silmämeikkiä silloin tällöin.

Ehkä minuun ei vain kerkinyt tarttua valtavirtaa, kun minua syrjittiin pennusta asti ja kun minulla on luultavasti ollut ihan jo pienenä huono näkö ja kun en tajunnut sitä en jaksanut kiinnittää huomiota siihen mitä näin ympärilläni vaan mitä näin sieluni silmin.

Uskon olevani tahattomasti kapinallinen, sillä pidän uusien ajatusten miettimisestä, en heti tykkänään sulje korviani neuvoilta, mutta olen silti siihen asti kriittinen kuulemani suhteen, että minua pidetään jääräpäänä (ehkä olenkin vähän....). Mutta minulle ei ole tarkoitettu jonkin selkeän tien kulkemista, teen auttamatta aina oman pääni mukaan.


Ja kuka sanoo mitä pitää tehdä? Pitääkö yleensäkkään mitään tehdä? Minkälainen pitää olla ja minkä takia pitäisi? Kuka keksi säännöt? Valtavirta? Muoti? Media?
Luonnossa kaikki tottelevat omia sääntöjään ja ainut sääntö on vaisto.

Tämä on ihana kappale:



-Raven.

You Don't Like What We Are In Your Eyes.

En pidä tästä tunteesta. On taas ollut ihan ihme fiilikset tässä kuussa. Kuin hukkuisin ja yrittäisin kurkottaa pintaan, mutta en löydä pintaan. Olen vihainen ja surullinen. Enkä jaksaisi käydä koulua.
En jaksa miettiä tuota juuri nyt. Tylsä aihe muutenkin. Kuitenkin, olen ollut taas käymässä kotona, kun oli veljen synttärit. Nostalgiaa on ilmassa, olemme käyneet metsässä yhdessä ehkä viimeksi kun olin kaksitoista vuotias, sen jälkeen olemme kulkeneet omia reittejämme, mutta nyt menimme taas yhdessä metsään. Tässä lähellä oleva metsä on tosin masentavan pieni siihen verrattuna minkälaisena muistan sen, tänne on rakennettu lisää taloja ja muuta totaalisen masentavaa.
Olin tajuttoman kömpelö, kompastelin kuin mikäkin rähmäkäpälä ja tulin kymmenen metriä veljen takana. Olen ehkä hieman ruosteessa. Yleensä katselen metsässä lintuja ja viime aikoina olen käynyt metsässä vain koiran kanssa.
Kun on aikaa ja tulee lämpöisempää voisin harjoitella kämpän läheisyydessä olevassa metikössä ennen kuin lähden vaeltamaan. Ajattelin vaeltaa kesälomalla aluksi kaksi tai kolme päivää ja myöhemmin viikkoja. Jos olisi jokin reppu ja teltta sunmuuta niin se olisi aivan mahtavaa!
Ja kiikarit. *kuolaa näppäimistölle*

Näkemisiin ja hyvää päivän jatkoa kaikille.

-Raven.