Elämällä on varmaan monenlaisia tarkotuksia riippuen ihmisestä joka sen elämän elää. Minusta on aina tuntunut siltä että elämän aikana tulee oppia jotain. Että pitää kasvattaa rohkeutta kohdata ongelmat ja oppia niistä. Syleillä pahoja asioita ja sitten päästää ne menemään.
Ehkä turvaudun tämänlaisiin uskomuksiin koska tarvitsen jotain mihin uskoa. Olen heikko ja kaipaan jotain missä roikkua. Ja uskomukset muuttuvat ajan mittaan.
Mutta uskon että sielu syntyy uudelleen niin kauan kunnes on oppinut sen minkä vuoksi on alunperin syntynyt ja sen vuoksi ihmiset joutuvat kaiken näköisten asioiden kanssa tekemisiin.
Ihmiset ovat rikkinäisiä. Mietin voisikohan ihminen tulla kokonaiseksi kun on oppinut tarpeeksi? Tämän mietteen sain kun luin Trans - sukupuolen muunnelmia kirjaa, jossa kirjoittaja väitti, jos siis ymmärsin oikein, että vain ihminen joka on nainen sekä mies ja harmoniassa itsensä kanssa voi olla kokonainen.
Mietin miksi useat niin kovasti haluavat tuomita muita. He sanovat "tuo on tuollanen" ja samalla määrittävät itsensä että "minä en ainakaan ole tuollainen".
Kai he ovat epävarmoja itsestään ja siksi peilaavat itseään muihin. Ainakin itsestään voi oppia paljon yhden elämän aikana, jos antaa itselleen ymmärrystä ja aikaa. Ihmiset pelkäävät vihaa ja surua ja mieluiten tappavat itsensä kun ymmärtävät sellaisia voimia.
Nyt kyllä eksyin aiheesta..
Illan jatkoja.
-Raven.
perjantai 1. huhtikuuta 2011
tiistai 1. helmikuuta 2011
Ravenin runo nurkkaus
Nostalgiaa! Nimittäin löysin runoja, jotka olen kirjoittanut vuonna 2002 ja 2006 eli pikkuisena korpin poikana..
Ja laitan ne tähän teidän töllisteltäviksenne ja jotten unohtaisi niitä.
Saalistus
Saaliseläin Viaton hengitystään pidättäen
tarkkaili Suden askelia, lähestyviä.
Tietäisi hän, ettei kukaan huutoja hänen tuskan kuulisi.
Pakokauhu häntä hipaisi ja juoksun hän alkaisi. Pakoon pääsisi ei Saalis Heikko ja kaatui,
kun Susi hänen kaulansa aukaisi.
Raven 2002.
Siipien leikki
Korppi mustasiipi
Nuohoojan kaveri!
Tuo terveiset läheltä ja kaukaa!
Kun kuolema korjaa satoaan,
voi syöminen alkaa.
Verisessä lumessa mustatsiivet ryhtyy leikkiin.
On korpin leikki ikuinen vaik'
lennähtäisi ilmoihin.
eikä koskaan enää palaisi.
Raven 2006.
Unet
Pääsisinpä vuosia taksepäin,
kun mieleni oli unelmilla täytetty.
Ja unessa saatoin silmäsi nähdä
ja herätessäni huuliasi koskettaa.
Nyt tiedän että olit pelkkää kuvitelmaa.
Raven 2006.
Siivet
Huudan pimeässä, eikä kukaan kuule minua.
Kyynel vierähtää silmästäni ja jäätyy kylmälle poskelleni.
Jos minulla olisi siivet, voisin lentää pois.
Kauas taivaalle jä jättää vankilani rauniot,
hiilen,
savun
ja tuskan
taakseni.
Ikuisesti
ja hymyillä,
hymyillä vihdoin hymyä,
joka niin kauan sitten täytti huuleni.
Kaipuu, jota tunnen,
nauru, jota niin pitkään en ole nauranut.
Nyt muistojen täyttäessä sieluni,
enkä tunne mitään muuta kuin tuskaa,
kuolen.
Vihdoin minulla on siivet.
Ja lennän pois.
Raven 2006.
Ja laitan ne tähän teidän töllisteltäviksenne ja jotten unohtaisi niitä.
Saalistus
Saaliseläin Viaton hengitystään pidättäen
tarkkaili Suden askelia, lähestyviä.
Tietäisi hän, ettei kukaan huutoja hänen tuskan kuulisi.
Pakokauhu häntä hipaisi ja juoksun hän alkaisi. Pakoon pääsisi ei Saalis Heikko ja kaatui,
kun Susi hänen kaulansa aukaisi.
Raven 2002.
Siipien leikki
Korppi mustasiipi
Nuohoojan kaveri!
Tuo terveiset läheltä ja kaukaa!
Kun kuolema korjaa satoaan,
voi syöminen alkaa.
Verisessä lumessa mustatsiivet ryhtyy leikkiin.
On korpin leikki ikuinen vaik'
lennähtäisi ilmoihin.
eikä koskaan enää palaisi.
Raven 2006.
Unet
Pääsisinpä vuosia taksepäin,
kun mieleni oli unelmilla täytetty.
Ja unessa saatoin silmäsi nähdä
ja herätessäni huuliasi koskettaa.
Nyt tiedän että olit pelkkää kuvitelmaa.
Raven 2006.
Siivet
Huudan pimeässä, eikä kukaan kuule minua.
Kyynel vierähtää silmästäni ja jäätyy kylmälle poskelleni.
Jos minulla olisi siivet, voisin lentää pois.
Kauas taivaalle jä jättää vankilani rauniot,
hiilen,
savun
ja tuskan
taakseni.
Ikuisesti
ja hymyillä,
hymyillä vihdoin hymyä,
joka niin kauan sitten täytti huuleni.
Kaipuu, jota tunnen,
nauru, jota niin pitkään en ole nauranut.
Nyt muistojen täyttäessä sieluni,
enkä tunne mitään muuta kuin tuskaa,
kuolen.
Vihdoin minulla on siivet.
Ja lennän pois.
Raven 2006.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Mielen voima..
On miljoonakertaisesti kammottavampaa odottaa pahaa tapahtuvan kuin että se konkreettisesti tapahtuu. Hellsten on kirjoittanut Elämän Lapsi -kirjassaan siitä kuinka ihmiset, jotka ovat tottuneet jokapäiväisiin katastrofeihin odottavat pahaa tapahtuvaksi vielä silloinkin kun se on ohi.
Mutta kuinka järkevää on tuhlata kallisarvoista energiaa? Siitä olisi hyvä kasvaa pikkuhiljalleen eroon ja niin lopulta tapahtuukin -tajuamisen kautta. Kun ymmärtää elävänsä pelossa, siitä pääsee eroon.
Mielellä on paljon voimaa ja jos etsii ongelmia, niitä myös löytää. Mutta esimerkiksi meditoimalla voi kurkottaa kohti parempaa mielen alaa. Itse olen ladannut positiivista energiaa koruihin. Ja teimme eräässä taide ryhmässä tulevaisuus -kartan ja tunnen sen olevan hyvin voimakas.
Tästä kirjasta... Nimittäin olen törmännyt siihen ainakin joka toinen kerta käydessäni kirjastossa ja aina luin sen takakansi tekstit ja jokaisella kerralla luettuani lauseen
"Jollet pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla?" laitoin kirjan kettuuntuneena hyllyyn ja ajattelin että "haista sinä vittu."
Mutta nyt oli sitten pakko lainata se. Uskon että kirjoilla on tapana kutsua ihmisiä silloin kun ihmisen olisi hyvä lukea kirja ja siksi en menekkään kirjastoon ikinä minkään suunnitelman kanssa.
Minulla on ollut hulvattomia pelkoja, kuten että katson eräänä aamuna peiliin ja huomaan että minulta puuttuu raaja tai että minussa on ammottava haava.
Hyi.
-Raven.
Mutta kuinka järkevää on tuhlata kallisarvoista energiaa? Siitä olisi hyvä kasvaa pikkuhiljalleen eroon ja niin lopulta tapahtuukin -tajuamisen kautta. Kun ymmärtää elävänsä pelossa, siitä pääsee eroon.
Mielellä on paljon voimaa ja jos etsii ongelmia, niitä myös löytää. Mutta esimerkiksi meditoimalla voi kurkottaa kohti parempaa mielen alaa. Itse olen ladannut positiivista energiaa koruihin. Ja teimme eräässä taide ryhmässä tulevaisuus -kartan ja tunnen sen olevan hyvin voimakas.
Tästä kirjasta... Nimittäin olen törmännyt siihen ainakin joka toinen kerta käydessäni kirjastossa ja aina luin sen takakansi tekstit ja jokaisella kerralla luettuani lauseen
"Jollet pidä jalanjäljistä kasvoillasi, miksi makaat lattialla?" laitoin kirjan kettuuntuneena hyllyyn ja ajattelin että "haista sinä vittu."
Mutta nyt oli sitten pakko lainata se. Uskon että kirjoilla on tapana kutsua ihmisiä silloin kun ihmisen olisi hyvä lukea kirja ja siksi en menekkään kirjastoon ikinä minkään suunnitelman kanssa.
Minulla on ollut hulvattomia pelkoja, kuten että katson eräänä aamuna peiliin ja huomaan että minulta puuttuu raaja tai että minussa on ammottava haava.
Hyi.
-Raven.
perjantai 19. marraskuuta 2010
Siipien kahinaa
Empäs olekkaan vielä potkaissut tyhjää. Tai lopettanut tänne kirjoittamista. Yritän myös lukea muiden blogeja aina kun on jaksua. En ole jaksanut kirjoittaa, eikä olisi kyllä ollut mitään julkisuuteen kelpaavaa uutistakaan sillä olen älyllisellä tasolla ollut erityisen aivokuollut. Sen sijaan olen ollut hyvin emotionaalinen.
Enkä tiedä miksi. Olen aina ollut huono analysoimaan tunteita ja olen pitänyt tunteitani harhaluuloina, heikkoutena ja häpeällisenä. Kun minua hävettää en jaksa alkaa miettimään syytä miksi minulla voisi mahdollisesti olla paha olo. Siihen turtuu. Ehkä ansaitsen sen.
Mutta nyt on pakko alkaa tehdä kysymyksiä ja etsiä vastauksia, koska menetän kaiken järkeni tälle tulvalle. Joten minua ei näy varmaan taas vähään aikaan.
Raven.
Enkä tiedä miksi. Olen aina ollut huono analysoimaan tunteita ja olen pitänyt tunteitani harhaluuloina, heikkoutena ja häpeällisenä. Kun minua hävettää en jaksa alkaa miettimään syytä miksi minulla voisi mahdollisesti olla paha olo. Siihen turtuu. Ehkä ansaitsen sen.
Mutta nyt on pakko alkaa tehdä kysymyksiä ja etsiä vastauksia, koska menetän kaiken järkeni tälle tulvalle. Joten minua ei näy varmaan taas vähään aikaan.
Raven.
keskiviikko 29. syyskuuta 2010
seitsemän asiaa itsestäni -haaste.
Otin tämän Miwian blogista, jonka vasta löysin.
1. Minulla on pakkomielle luoda itseäni. Piirrän, kirjoitan (tosin tarinani ovat aika huonosti kirjoitettuja) kauhua, fantasiaa ja mitä nyt mieleen tulee. Jos minulla ei ole aikaa tai jaksua kirjoittaa tai pirtää pitkään aikaan minusta tulee levoton ja ahdistunut. Minulle tulee sellainen fiilis kuin minulla olisi liikaa asioita päässä enkä saa niitä ulos ja lopulta olen aivan lukossa henkisesti.
2. Olen kunnon käpyperse aina välillä. Minulle tulee kausia jolloin en luota tasan keheenkään ja vihaan kaikkia ja kaikkea. Mukaan luettuna itseni. Se on tuskallista ja saan taistella jotten käskisi kaikkia suksimaan Helvettiin tai tekisi jotain muuta typerää. Silloin riittää, että minulle toivottaa "hyvää päivää" ja minusta tuntuu kuin voisin kuristaa henkilön. Se on hieman pelottavaa.
3. Hermojeni takia minun on pakko harrastaa liikuntaa ja lihasrasitusta säännöllisesti ja olenkin ollut jo aika pitkään kiinnostunut kehonrakennuksesta. En oikeastaan välitä siitä kuinka lihaksikas minusta tulee, mieli on minulle tärkeämpi, mutta olisi hienoa jos olisin yhtä lihaksikas kuin Brandon Lee. Ja minua ärsyttää kun miesten mielestä naiset eivät voi olla lihaksikkaita. Aivan naurettava luolamies-ajattelu tapa...
4. Musiikki on minulle tärkeä tapa tutkiskella sieluani. En osaa soittaa ja aina kun uskallan laulaa, se joka on kuullut laulamiseni virnuilee minulle jälkeenpäin tahattomasti koska laulamiseni kuullostaa kissan tappamiselta ja se voi olla joillekkin yllätys. Ei vaan minulle. Mutta tykkään laulamisesta. Siitä tulee hassu olo. Ehkä sen takia koska keuhkoistani loppuu happi ja meinaan pyörtyä. Muistan sen ihmeellisen hetken kun kuulin Dimmu Borgiria ensimmäisen kerran. Silloin minusta tuntui kuin joku ymmärtäisi minua ja siitä lähtien olen rakastanut melodista black metallia auttamattomasti. Sen lisäksi pidän folk metallista ja... Noh musiikkimakuni on aika laaja, mutta pääosin se koostuu blakkiksesta. Ja nykyään jostakin hassusta syystä olen alkanut pitämään Misfits -nimisen bändin kappaleesta Dig Up Her Bones. Se on jotenkin kuvaava ja hassu kappale.
5. Minun on saatava asua lähellä metsää. Inhoan kaupunkia. Haluan asua jossakin missä ei tarvitse hengittää saasteita. Kun olen aivan maassa, kävelen metsään, mietin aikani asioita mitkä painostavat minua, sitten ehkä tunnin parin päästä alan katsella ympärilleni, kuunnella tuulta ja lintuja ja kaikenlaista kahinaa ja minun on pakko hymyillä edes hieman. Metsässä on voimakkaita energioita ja kummituksia. Siellä sulautuu puihin ja tuuleen ja tuntee katoavansa. Olevansa mitätön osa suurta kaikkeutta, täysin vailla merkitystä ja silti merkityksellinen, samalla tavalla kuin muurahaiset. Niitä on niin paljon että kun monta yksilöä tekee jotakin pientä, siitä seuraa jotakin suurta.
6. Rakastan teräesineitä. Vaikka en ole tehnyt mitään tyhmää pitkään aikaan tunnen tulevani aivan vauhkoksi niiden lähellä. Ne kimaltelevat ja kuiskivat korvaani. Se johtuu stressistä. Se on samalla aikaa euforista ja kamalaa ja tuskallista. Se on pyörryttävää. Huomasin tänään että aina kun näen yhden mietin miten terävä se olisi. Mutta noh, minä taidan miettiä jotain muuta.
7. Mietin usein miltä tuntuisi elää kodittomana. Olen nähnyt unia joissa elän vaeltaen metsässä ja eläen metsän antimilla. Todellisuudessa se olisi varmana vaikeaa. Ainakin talvella se olisi lähes tulkoon itsemurha ellei olisi todella kekseliäs. Mutta ehkä tulen joskus olemaan koditon tai olen jossain toisessa elämässä ollut. Ken tietää...
-Raven.
1. Minulla on pakkomielle luoda itseäni. Piirrän, kirjoitan (tosin tarinani ovat aika huonosti kirjoitettuja) kauhua, fantasiaa ja mitä nyt mieleen tulee. Jos minulla ei ole aikaa tai jaksua kirjoittaa tai pirtää pitkään aikaan minusta tulee levoton ja ahdistunut. Minulle tulee sellainen fiilis kuin minulla olisi liikaa asioita päässä enkä saa niitä ulos ja lopulta olen aivan lukossa henkisesti.
2. Olen kunnon käpyperse aina välillä. Minulle tulee kausia jolloin en luota tasan keheenkään ja vihaan kaikkia ja kaikkea. Mukaan luettuna itseni. Se on tuskallista ja saan taistella jotten käskisi kaikkia suksimaan Helvettiin tai tekisi jotain muuta typerää. Silloin riittää, että minulle toivottaa "hyvää päivää" ja minusta tuntuu kuin voisin kuristaa henkilön. Se on hieman pelottavaa.
3. Hermojeni takia minun on pakko harrastaa liikuntaa ja lihasrasitusta säännöllisesti ja olenkin ollut jo aika pitkään kiinnostunut kehonrakennuksesta. En oikeastaan välitä siitä kuinka lihaksikas minusta tulee, mieli on minulle tärkeämpi, mutta olisi hienoa jos olisin yhtä lihaksikas kuin Brandon Lee. Ja minua ärsyttää kun miesten mielestä naiset eivät voi olla lihaksikkaita. Aivan naurettava luolamies-ajattelu tapa...
4. Musiikki on minulle tärkeä tapa tutkiskella sieluani. En osaa soittaa ja aina kun uskallan laulaa, se joka on kuullut laulamiseni virnuilee minulle jälkeenpäin tahattomasti koska laulamiseni kuullostaa kissan tappamiselta ja se voi olla joillekkin yllätys. Ei vaan minulle. Mutta tykkään laulamisesta. Siitä tulee hassu olo. Ehkä sen takia koska keuhkoistani loppuu happi ja meinaan pyörtyä. Muistan sen ihmeellisen hetken kun kuulin Dimmu Borgiria ensimmäisen kerran. Silloin minusta tuntui kuin joku ymmärtäisi minua ja siitä lähtien olen rakastanut melodista black metallia auttamattomasti. Sen lisäksi pidän folk metallista ja... Noh musiikkimakuni on aika laaja, mutta pääosin se koostuu blakkiksesta. Ja nykyään jostakin hassusta syystä olen alkanut pitämään Misfits -nimisen bändin kappaleesta Dig Up Her Bones. Se on jotenkin kuvaava ja hassu kappale.
5. Minun on saatava asua lähellä metsää. Inhoan kaupunkia. Haluan asua jossakin missä ei tarvitse hengittää saasteita. Kun olen aivan maassa, kävelen metsään, mietin aikani asioita mitkä painostavat minua, sitten ehkä tunnin parin päästä alan katsella ympärilleni, kuunnella tuulta ja lintuja ja kaikenlaista kahinaa ja minun on pakko hymyillä edes hieman. Metsässä on voimakkaita energioita ja kummituksia. Siellä sulautuu puihin ja tuuleen ja tuntee katoavansa. Olevansa mitätön osa suurta kaikkeutta, täysin vailla merkitystä ja silti merkityksellinen, samalla tavalla kuin muurahaiset. Niitä on niin paljon että kun monta yksilöä tekee jotakin pientä, siitä seuraa jotakin suurta.
6. Rakastan teräesineitä. Vaikka en ole tehnyt mitään tyhmää pitkään aikaan tunnen tulevani aivan vauhkoksi niiden lähellä. Ne kimaltelevat ja kuiskivat korvaani. Se johtuu stressistä. Se on samalla aikaa euforista ja kamalaa ja tuskallista. Se on pyörryttävää. Huomasin tänään että aina kun näen yhden mietin miten terävä se olisi. Mutta noh, minä taidan miettiä jotain muuta.
7. Mietin usein miltä tuntuisi elää kodittomana. Olen nähnyt unia joissa elän vaeltaen metsässä ja eläen metsän antimilla. Todellisuudessa se olisi varmana vaikeaa. Ainakin talvella se olisi lähes tulkoon itsemurha ellei olisi todella kekseliäs. Mutta ehkä tulen joskus olemaan koditon tai olen jossain toisessa elämässä ollut. Ken tietää...
-Raven.
tiistai 21. syyskuuta 2010
Spiritual Healing
Olen elossa toistaiseksi. Mutta en ole kirjoittanut koska en juuri käytä konetta ja koska olen ollut kipeänä. Olin kiinnostavan kauan kuumeessa. Epäreilua että Eric Draven nousi haudasta lihaksikkaana leijonana ja minä makasin sängyssä viikon ja sitten nousin ylös näyttäen muumioituneelta mummelilta. Mutta houraileminen, painajaiset ja vihainen musiikki edistävät luovuutta. Teoriani mukaan kuumeen aikana seinä elävien ja kuolleiden välillä ohenee. Ja pähkäilin että Stephen Kingillä mahtaan olla usein kuumetta.
Ajattelin että jos yksi tarinan pätkä mahtuu tähän niin voisin vaikka postittaa sen blogiini ihan huvin vuoksi vaikka minulla ei ole tarkoituksena ikinä kirjoittaa mitään edes deviantart sivulleni, niin tänne voisin kirjoittaa eka tämän tuoreemman pätkän ja myöhemmin vanhemman, jos löydän sen tietyn jostain. Huomasin muuten juuri että ikkunoiden väliin on jäänyt loukkuun julmetun kokoinen amppari. Kohta se tietysti istuu päälaellani sadistisen iloisena ja valmiina pistämään minua. Ja se voisi olla vaarallista. Minua on pistänyt vain semmoinen pikkuinen erakko-ampiainen, jonka pisto tuntuu siltä kuin nahkaa olisi poltettu tupakalla, eikä siitä jää kovin pahaa pattiakaan.
Minulla on aika monia keskeneräisiä tarinoita. Kaikki tapahtuu sellaisessa maailmassa, joka on joskus ollut tai tulee joskus olemaan. Tämä tarina, joka minua on nykyään kiinnostanut kertoo Morg-nimisestä ADHD ja Maanis Depressiivisestä metallisti pojasta. Tässä tarinassa Morg on yksivuotias ja kerron hänen perheestään hänen isosiskonsa, Margaretin näkökulmasta. Kun Margaret kuolee nuorena hän jää kummittelemaan läheiseen metsään. Alter-egoni Raven arvostelee tapahtumia turvalliselta lähietäisyydeltä.
Kappaleet joita kuuntelin olivat Mustan Kuun lapset - Ruoska sekä muita kappaleita joiden nimiä en enää muista. Tein joskus kokoelmalevyjä enkä muista enää mintä kappaleita siellä pyörii mutta kaikki on loistavia ja mahdollistavat teiniangstin paperille rustaamisen, jos myönnän, että osa kirjoituksissa on ja ei ole omakohtaisia. Mutta pitäkää mielessä, että lukemanne on fiktiota.
Kun tajusin, että Auroraa kiusattiin koulussa, aloin myös hiljalleen tajuta, että koko ihmiskunta on läpimätä.
Minua oltiin aikojen alusta hyljeksitty ja haukuttu, mutta jos minuun sattui en antanut sen näkyä. Aurora taas oli minua herkempi ja se tietysti innosti kiusaajia.
Suurin osa ihmisistä puhuu paskaa ja minä tiedän sen vaikka yksikään tapaamani ihminen ei ikinä avaisi suutaan. Minä tiedän sen vain katsomalla silmiin.
"kykyni" lukea ajatuksia oli vahvempi lapsena, sitten en jaksanut enää vahvistaa sitä sillä mitä hyödyttää tietää totuus jos sille ei voi tehdä mitään?
Mutta kumpa olisin lukenut Auroran ajatuksia paremmin
Olin ollut flunssainen sen jälkeen kun äiti oli heittänyt minut lumihankeen ilman kenkiä ja talvivaatteita. Olin myös räjähdysaltis sillä kaikki näytti menevän hyvää vauhtia päin Helvettiä.
Istuin luokka huoneessa odotellen Auroraa ja niistellen sillä nenäni oli niin pahasti tukossa etten saanut happea ja siitä johtuen pääni oli kipeä. "Kukkakeppi on koulussa!" luokan vähä-älyisin mölyapina ylisti paikalla olemistani viitaten laihaan ruhooni jota korosti tummat roikkuvat vaatteeni.
Puhalsin hiuksia silmiltäni. Ne olivat kuitenkin rasvaiset ja paksussa takussa ja tuskin liikahtivat. Katsoin sivulleni, missä se onneton ylimielinen tupakalta haiseva pentu tuhlasi tunkkaisen luokan happea. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkas ja kuvittelin kuinka muutuin sudeksi ja upotin kynteni hänen kiljuvaan naamaansa ja raavin kunnes enää hänen verinen pääkallonsa ja yksi tuojottava silmä oli jäljellä.
Virnistin ja päiväuneni hajosi pirstaleiksi kun ihmisraato löi minua matematiikan kirjalla.
Jokunen paikalla olija nauroi. Teinihuorat eivät olleet paikalla sillä ne kaikki olivat puuteroimassa itseään. Koko porukka käyttii niin paljon meikkiä ja muita kemikaaleja että niitä seurasi vihreän värinen pilvi ja olin aina vähällä pyörtyä kun ne kulkivat ohitse.
Auroraa ei naurattanut. Hän oli sopivasti ilmestynyt paikalle todistamaan kun kukkakeppiä nöyryytettiin. Hän ampaisi luoksemme kuin raivostunut paviaani ja repäisi kirjan papuaivon kädestä. Papuaivo virnisteli "anna se takaisin luuseri. Ootsä kattonu liikaa teletappeja ja saanu huonoja vaikutuksia?"
Näin kuinka Aururan silmät olivat tulessa ja tunsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Epäilin että hän oli seonnut lopulliseti ja epäilykseni todisti oikeaksi Aurora itse alkamalla hakkaamaan kirjalla papuaivon epämuidostunutta päänahkaa. Jumalille kiitos siitä, että hiukseni olivat silmillä niin että ne peittivät naamani kokonaan, sillä ilmeeni oli sitä luokkaa kuin olisin todistamassa Jeesuksen puukottamassa Paavia.
Sillä Aurora oli kuin Jeesus koska Jeesus oli martyyri ja niin oli myös Aurora.
"Saatanan rakki!" Hohtava silmäinen Aurora sihisi.
Nousin seisomaan ja talutin Auroran paidan hihasta ovelle päin. Ovella Aurora heitti kirjan, mitä vielä oli pidellyt vaaleanpunaisissa sormissaan, kaaressa ääliötä kohti ja se osui ohtaan. Ääliö vielä seurasi silmillään huvittavan tarkasti miten kirja lensi kaaressa eikä tehnyt mitään ja minä meinasin revetä nauruun. Mutta sain juuri ja juuri pidettyä itseni kurissa.
"Tapan teidät molemmat!" Järkytyksestä toennut läskipää huusi peräämme murrosikäisellä äänellään.
Kävelimme rappuset alas ja istahdimme pölyiselle käytävälle. Minä en malttanut olla hihittämättä kun mietin kuinka pöljältä se ääliö oli näyttänyt ennen kuin kirja iskeytyi sen paksukalloiseen otsaan. Aurora vaikutti hieman poissaolevalta, mikä varjosti minunkin sydäntäni. Hän oli ristinyt kätensä polviensa päälle. Hänen pitkä kuparinhohtoinen tukkansa, joka päin vastoin kuin minun oli aina hyvin kammattu ja pesty, piilotti hänen koko naamansa ja melkein koko yläkropan, kun hän oli käpertynyt niin pieneksi. Kun hänen hiuksiinsa osui tuulenvire ne tuoksuivat vaniljalle ja jollekkin mystiselle.
Emme jaksaneet mennä pihalle pakkaseen, joten jäimme siihen pimeään alakertaan jossa haisi likaiset matot ja puhdistusaine ja lumi jota oli tullut kengistä sekä Auroran hiukset.
Puhuimme myyttisistäolennoista ja unista ja Aurora kertoi ohimennen, kun hänen äitinsä oli suuttunut ja heitellyt veitsiä ja astioita. Jakauduin hassusti kahtia kun Aurora kertoi minulle tämän. Toinen puoli halusi ravistella Auroraa ja sanoa ettei vanhemmista saa puhua pahaa ja toinen puoli halusi murtautua yöllä heidän taloonsa ja paloitella hänen äitinsä kirveellä sänkyyn.
"Odotas!" Hän sanoi äkkiä ja ryhtyi kavamaan mustaa, nahkaista reppuaan. Toljotin Aurooraa hänen puuhatessa sydän pakahtuen rakkaudesta ja surusta ystävää kohtaan ja pää täynnä arvoituksia "varastitko sinä käärmeen? Onko siellä kuollut lintu?" Arvuuttelin, mutta ihan pieleen sillä Aurora kaivoikin esiin CD-levyn ja ojensi sen minulle. "Saat vaikka pitää sen. Isoveli käy matkustamassa ja ostaa aina hyvää musaa."
"Mutta..." Vastustelin. Olin alkanut tärisemään ja hikoilemaan. Olin ihan paska siinä kun piti sanoa kiitos tai anteeksi. En sanonut semmoista.
"Sulla ei kuitenkaan olisi ikinä siihen rahaa ja mun perhe on ökyrikas." Kun Aurora laittoi sen noin sileäksi en viitsinyt sanoa enää vastaan. Olin todella kiitollinen. Mankassani ei ollutkaa vieraillut kuin Dimmu Borgirin Stormblåst ja Moonspellin Wolfheart.
Levy jota pitelin kädessäni oli Dismal Euphony -nimiseltä bändiltä ja levyn nimi oli Autumn Leaves - The Rebellion of Tides ja pian se olisi yksi lempi levyistäni.
"Onko jokin päin persettä?" Sain kysyttyä viimein.
"Ei. Kaikki on hyvin." Aurora vastasi, hymyili sitten ujosti punastuen ja sanoi "Ainoastaan sun paskapääs on päin persettä."
Mutta kaikki ei ollut hyvin ja se mikä oli huonosti pysyi ikuisesti salaisuutena.
Aurora hirtti itsensä parin päivän päästä.
Maailma onkin liian ruma enkeleille ja Aurora lensi ulos tästä maailmasta.
-Raven.
Ajattelin että jos yksi tarinan pätkä mahtuu tähän niin voisin vaikka postittaa sen blogiini ihan huvin vuoksi vaikka minulla ei ole tarkoituksena ikinä kirjoittaa mitään edes deviantart sivulleni, niin tänne voisin kirjoittaa eka tämän tuoreemman pätkän ja myöhemmin vanhemman, jos löydän sen tietyn jostain. Huomasin muuten juuri että ikkunoiden väliin on jäänyt loukkuun julmetun kokoinen amppari. Kohta se tietysti istuu päälaellani sadistisen iloisena ja valmiina pistämään minua. Ja se voisi olla vaarallista. Minua on pistänyt vain semmoinen pikkuinen erakko-ampiainen, jonka pisto tuntuu siltä kuin nahkaa olisi poltettu tupakalla, eikä siitä jää kovin pahaa pattiakaan.
Minulla on aika monia keskeneräisiä tarinoita. Kaikki tapahtuu sellaisessa maailmassa, joka on joskus ollut tai tulee joskus olemaan. Tämä tarina, joka minua on nykyään kiinnostanut kertoo Morg-nimisestä ADHD ja Maanis Depressiivisestä metallisti pojasta. Tässä tarinassa Morg on yksivuotias ja kerron hänen perheestään hänen isosiskonsa, Margaretin näkökulmasta. Kun Margaret kuolee nuorena hän jää kummittelemaan läheiseen metsään. Alter-egoni Raven arvostelee tapahtumia turvalliselta lähietäisyydeltä.
Kappaleet joita kuuntelin olivat Mustan Kuun lapset - Ruoska sekä muita kappaleita joiden nimiä en enää muista. Tein joskus kokoelmalevyjä enkä muista enää mintä kappaleita siellä pyörii mutta kaikki on loistavia ja mahdollistavat teiniangstin paperille rustaamisen, jos myönnän, että osa kirjoituksissa on ja ei ole omakohtaisia. Mutta pitäkää mielessä, että lukemanne on fiktiota.
Kun tajusin, että Auroraa kiusattiin koulussa, aloin myös hiljalleen tajuta, että koko ihmiskunta on läpimätä.
Minua oltiin aikojen alusta hyljeksitty ja haukuttu, mutta jos minuun sattui en antanut sen näkyä. Aurora taas oli minua herkempi ja se tietysti innosti kiusaajia.
Suurin osa ihmisistä puhuu paskaa ja minä tiedän sen vaikka yksikään tapaamani ihminen ei ikinä avaisi suutaan. Minä tiedän sen vain katsomalla silmiin.
"kykyni" lukea ajatuksia oli vahvempi lapsena, sitten en jaksanut enää vahvistaa sitä sillä mitä hyödyttää tietää totuus jos sille ei voi tehdä mitään?
Mutta kumpa olisin lukenut Auroran ajatuksia paremmin
Olin ollut flunssainen sen jälkeen kun äiti oli heittänyt minut lumihankeen ilman kenkiä ja talvivaatteita. Olin myös räjähdysaltis sillä kaikki näytti menevän hyvää vauhtia päin Helvettiä.
Istuin luokka huoneessa odotellen Auroraa ja niistellen sillä nenäni oli niin pahasti tukossa etten saanut happea ja siitä johtuen pääni oli kipeä. "Kukkakeppi on koulussa!" luokan vähä-älyisin mölyapina ylisti paikalla olemistani viitaten laihaan ruhooni jota korosti tummat roikkuvat vaatteeni.
Puhalsin hiuksia silmiltäni. Ne olivat kuitenkin rasvaiset ja paksussa takussa ja tuskin liikahtivat. Katsoin sivulleni, missä se onneton ylimielinen tupakalta haiseva pentu tuhlasi tunkkaisen luokan happea. Mielikuvitukseni on aina ollut vilkas ja kuvittelin kuinka muutuin sudeksi ja upotin kynteni hänen kiljuvaan naamaansa ja raavin kunnes enää hänen verinen pääkallonsa ja yksi tuojottava silmä oli jäljellä.
Virnistin ja päiväuneni hajosi pirstaleiksi kun ihmisraato löi minua matematiikan kirjalla.
Jokunen paikalla olija nauroi. Teinihuorat eivät olleet paikalla sillä ne kaikki olivat puuteroimassa itseään. Koko porukka käyttii niin paljon meikkiä ja muita kemikaaleja että niitä seurasi vihreän värinen pilvi ja olin aina vähällä pyörtyä kun ne kulkivat ohitse.
Auroraa ei naurattanut. Hän oli sopivasti ilmestynyt paikalle todistamaan kun kukkakeppiä nöyryytettiin. Hän ampaisi luoksemme kuin raivostunut paviaani ja repäisi kirjan papuaivon kädestä. Papuaivo virnisteli "anna se takaisin luuseri. Ootsä kattonu liikaa teletappeja ja saanu huonoja vaikutuksia?"
Näin kuinka Aururan silmät olivat tulessa ja tunsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan. Epäilin että hän oli seonnut lopulliseti ja epäilykseni todisti oikeaksi Aurora itse alkamalla hakkaamaan kirjalla papuaivon epämuidostunutta päänahkaa. Jumalille kiitos siitä, että hiukseni olivat silmillä niin että ne peittivät naamani kokonaan, sillä ilmeeni oli sitä luokkaa kuin olisin todistamassa Jeesuksen puukottamassa Paavia.
Sillä Aurora oli kuin Jeesus koska Jeesus oli martyyri ja niin oli myös Aurora.
"Saatanan rakki!" Hohtava silmäinen Aurora sihisi.
Nousin seisomaan ja talutin Auroran paidan hihasta ovelle päin. Ovella Aurora heitti kirjan, mitä vielä oli pidellyt vaaleanpunaisissa sormissaan, kaaressa ääliötä kohti ja se osui ohtaan. Ääliö vielä seurasi silmillään huvittavan tarkasti miten kirja lensi kaaressa eikä tehnyt mitään ja minä meinasin revetä nauruun. Mutta sain juuri ja juuri pidettyä itseni kurissa.
"Tapan teidät molemmat!" Järkytyksestä toennut läskipää huusi peräämme murrosikäisellä äänellään.
Kävelimme rappuset alas ja istahdimme pölyiselle käytävälle. Minä en malttanut olla hihittämättä kun mietin kuinka pöljältä se ääliö oli näyttänyt ennen kuin kirja iskeytyi sen paksukalloiseen otsaan. Aurora vaikutti hieman poissaolevalta, mikä varjosti minunkin sydäntäni. Hän oli ristinyt kätensä polviensa päälle. Hänen pitkä kuparinhohtoinen tukkansa, joka päin vastoin kuin minun oli aina hyvin kammattu ja pesty, piilotti hänen koko naamansa ja melkein koko yläkropan, kun hän oli käpertynyt niin pieneksi. Kun hänen hiuksiinsa osui tuulenvire ne tuoksuivat vaniljalle ja jollekkin mystiselle.
Emme jaksaneet mennä pihalle pakkaseen, joten jäimme siihen pimeään alakertaan jossa haisi likaiset matot ja puhdistusaine ja lumi jota oli tullut kengistä sekä Auroran hiukset.
Puhuimme myyttisistäolennoista ja unista ja Aurora kertoi ohimennen, kun hänen äitinsä oli suuttunut ja heitellyt veitsiä ja astioita. Jakauduin hassusti kahtia kun Aurora kertoi minulle tämän. Toinen puoli halusi ravistella Auroraa ja sanoa ettei vanhemmista saa puhua pahaa ja toinen puoli halusi murtautua yöllä heidän taloonsa ja paloitella hänen äitinsä kirveellä sänkyyn.
"Odotas!" Hän sanoi äkkiä ja ryhtyi kavamaan mustaa, nahkaista reppuaan. Toljotin Aurooraa hänen puuhatessa sydän pakahtuen rakkaudesta ja surusta ystävää kohtaan ja pää täynnä arvoituksia "varastitko sinä käärmeen? Onko siellä kuollut lintu?" Arvuuttelin, mutta ihan pieleen sillä Aurora kaivoikin esiin CD-levyn ja ojensi sen minulle. "Saat vaikka pitää sen. Isoveli käy matkustamassa ja ostaa aina hyvää musaa."
"Mutta..." Vastustelin. Olin alkanut tärisemään ja hikoilemaan. Olin ihan paska siinä kun piti sanoa kiitos tai anteeksi. En sanonut semmoista.
"Sulla ei kuitenkaan olisi ikinä siihen rahaa ja mun perhe on ökyrikas." Kun Aurora laittoi sen noin sileäksi en viitsinyt sanoa enää vastaan. Olin todella kiitollinen. Mankassani ei ollutkaa vieraillut kuin Dimmu Borgirin Stormblåst ja Moonspellin Wolfheart.
Levy jota pitelin kädessäni oli Dismal Euphony -nimiseltä bändiltä ja levyn nimi oli Autumn Leaves - The Rebellion of Tides ja pian se olisi yksi lempi levyistäni.
"Onko jokin päin persettä?" Sain kysyttyä viimein.
"Ei. Kaikki on hyvin." Aurora vastasi, hymyili sitten ujosti punastuen ja sanoi "Ainoastaan sun paskapääs on päin persettä."
Mutta kaikki ei ollut hyvin ja se mikä oli huonosti pysyi ikuisesti salaisuutena.
Aurora hirtti itsensä parin päivän päästä.
Maailma onkin liian ruma enkeleille ja Aurora lensi ulos tästä maailmasta.
-Raven.
tiistai 7. syyskuuta 2010
City-apinoiden sähkölaitteet.
Lehdessä oli juttua, kun oltiin tehty eläinkokeita kiinalaisilla teineillä ja ne jotka käyttivät eniten tietokoneita havaittiin todennäköisemmin masennusta. Eikö se ole aika itsestään selvää?
Näköjään nykyään ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta etteivät tajua edes oman terveytensä päälle joten ihan hyvä tiedottaa asiasta. Minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että kaupungit, saasteet ja sähkölaitteet ovat ihan yhtä epäterveellisiä ihmisille kuin muillekin eläimille. Kun vain istuu neljän seinän sisällä ei ole mikään ihme että keho ja mieli sairastuu ja sitten ei edes tee mieli mennä ulos. Joissain paikoissa ei enää edes ole paljoa ulos mentävää, kun kaikki metsät kaadetaan.
Toisaalta joskus kun ihminen masentuu, hän alkaa etsimään turvaa netistä tai televisiosta, koska sehän on ihanteellinen pako todellisuudesta, mutta silti se kostautuu, siitä voi tulla ilkeä noidanpyörä.
Netistä löytää nykyään helpommin seuraa, kuin ulkoa, kun kaikki istuvat sisällä eikä kukaan lähde esimerkiksi kahville.
Toisaalta musiikinkuuntelussa en ole havainnut mitään ongelmia, vaikka luulenkin että minussa on vähän sähköyliherkkyyden vikaa. Jonkin takia rakastan yhä huudattaa Black Metallia ilman minkäänlaista pahoinvointia. Minulle se kai on terapiaa vaikka se vaatiikin sisällä istumista. Kummallista sähköyliherkkyyttä, kun ei kuitenkaan ole.
Sähköyliherkkyys voi wikipedian mukaan ilmetä ihoreaktiona kuten punoituksena, kihelmöintinä tai polttavana tunteena, tai yleisoireina kuten väsymyksenä, keskittymisvaikeutena, muistihäiriöinä, huimauksena, ruoansulatusvaikeuksina tai sydämentykytyksenä.
Minulla se ilmenee keskittymisvaikeutena ja väsymyksenä sekä ärsyyntymisenä, tulee sellainen lamaantunut ja vihainen olo esimerkiksi kännykän käyttämisestä. Veljellä on samanlainen kännykkä inho, mutten tiedä mistä se hänellä johtuu.
Joillakin "sairaus", mitä en oikeastaan pidä sairautena, menee niin pitkälle että "joutuvat" erakoitumaan kaupungista maalle. Minä mielelläni erakoituisinkin erämaahan!
-Raven.
Näköjään nykyään ihmiset ovat niin vieraantuneita luonnosta etteivät tajua edes oman terveytensä päälle joten ihan hyvä tiedottaa asiasta. Minä olen ollut jo kauan sitä mieltä, että kaupungit, saasteet ja sähkölaitteet ovat ihan yhtä epäterveellisiä ihmisille kuin muillekin eläimille. Kun vain istuu neljän seinän sisällä ei ole mikään ihme että keho ja mieli sairastuu ja sitten ei edes tee mieli mennä ulos. Joissain paikoissa ei enää edes ole paljoa ulos mentävää, kun kaikki metsät kaadetaan.
Toisaalta joskus kun ihminen masentuu, hän alkaa etsimään turvaa netistä tai televisiosta, koska sehän on ihanteellinen pako todellisuudesta, mutta silti se kostautuu, siitä voi tulla ilkeä noidanpyörä.
Netistä löytää nykyään helpommin seuraa, kuin ulkoa, kun kaikki istuvat sisällä eikä kukaan lähde esimerkiksi kahville.
Toisaalta musiikinkuuntelussa en ole havainnut mitään ongelmia, vaikka luulenkin että minussa on vähän sähköyliherkkyyden vikaa. Jonkin takia rakastan yhä huudattaa Black Metallia ilman minkäänlaista pahoinvointia. Minulle se kai on terapiaa vaikka se vaatiikin sisällä istumista. Kummallista sähköyliherkkyyttä, kun ei kuitenkaan ole.
Sähköyliherkkyys voi wikipedian mukaan ilmetä ihoreaktiona kuten punoituksena, kihelmöintinä tai polttavana tunteena, tai yleisoireina kuten väsymyksenä, keskittymisvaikeutena, muistihäiriöinä, huimauksena, ruoansulatusvaikeuksina tai sydämentykytyksenä.
Minulla se ilmenee keskittymisvaikeutena ja väsymyksenä sekä ärsyyntymisenä, tulee sellainen lamaantunut ja vihainen olo esimerkiksi kännykän käyttämisestä. Veljellä on samanlainen kännykkä inho, mutten tiedä mistä se hänellä johtuu.
Joillakin "sairaus", mitä en oikeastaan pidä sairautena, menee niin pitkälle että "joutuvat" erakoitumaan kaupungista maalle. Minä mielelläni erakoituisinkin erämaahan!
-Raven.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
