Lovesongs Kill Me So I Don't Listen To Such.

Nyt loppui itsesääli. Olen pohtinut pääni puhki miten villistä pennusta tuli väsynyt ja masentunut. Nimittäin aliravitsemuksella saattaa olla aika pahasti näppinsä pelissä. Esimerkiksi C-vitamiinin puutteesta tulee tietysti väsymystä, lihaskipua, ruokahaluttomuutta, haavojen hidasta paranemista ja hengenahdistusta.

Ruokahaluttomuutta, kyllä, todella ärsyttävää kun yrittää kaikkensa että olisi nälkä, jotta mahaan sattuisi, mutta nälkää ei vain tule, sen lisäksi kehoni tottui syömättömyyteen. Haavojen hidas paraneminen, indeed, kaikki tulehtui ja pienen pienienkin viiltojen paranemiseen meni ikuisuus. Hengenahdistusta ja stressin sietokyvyn heikkenemistä, täsmälleen. Ja olen aina väsynyt, se johtuu myös proteiinin puutteesta.

Minulla tasavarmana oli ja on vaikka minkälaista puutosta, koska nälkiinnytin itseni siihen pisteeseen että näin harhoja. Nykyään on helpompi ajatella järkevästi mitä puuttuu milloinkin, mutta minulla on yhä syömishäiriö. Päässäni on ääni joka solvaa minua ahneeksi, sanoo etten ansaitse mitään ja kauhistelee kuinka ihmiset kuormittavat maapalloa ja että maailma pitää pelastaa kuolemalla pois ennenkuin on liian myöhäistä.
Olen henkisesti epävakaa ja tyypillisesti jos luen jostain se menee alitajuntaani ja siitä saattaa tulla vakavakin pakkomielle. Tunnen henkistä ja fyysistä kipua jos jokin eläin kärsii jossain päin maapalloa. Sillätavoin sivuutan todelliset raivon kohteeni, joita en halua ajatella, ne asiat jotka alitajuntani on lukinnut monen oven taakse ja heittänyt avaimen menemään.
Kuitenkin yritän parhaani. Hyvinä päivinä saan syötyä ihan riittävästi eli tonnikala purkin(ennen täytyin parista lusikallisesta koko päiväksi!), ruisleivän ja joskus jopa saan tungettua kaiken tuon päälle hedelmän. Olen aina tykännyt hedelmistä, vaikka ne ovatkin täyttäviä.

Yritän pitää itsestäni. Luonnonsuojelun sijasta olen todella perehtynyt Wiccaan ja piirtämiseen. Pidän Wiccasta koska se hyväksyy kaikki sellaisina kuin ovat. Minä olen minä enkä muuksi voi muuttua. Nyt kun en pääse metsään juoksentelemaan kun on tajuttoman kylmää yritän myös lukea biologiaa, josta aijon saada ainakin ysin. Rakastan sitä kirjaa.

Mutta luultavasti vihaan itseäni niin kauan kuin elän. En voi antaa itseni luulla itsestäni kummoisempia. En ole edes uskaltanut puhua sille metallisti miehelle, koska en jaksa pettyä itseeni uudelleen, joten hoidan sen vain päiväjärjestyksestä viiltelemällä ja jatkan unessa elämistä.
Rakastan uniani.


-Raven.

Miksi minä?

Kuuluu yleinen kysymys: Miksi minun pitäisi muuttua, kasvaa, kestää, kärsiä, oppia? Elämä, tai jonki korkeampi voima yleensä heittää paskaa niskaan juuri kun luulee jo nähneensä tarpeeksi ja uskoo olevansa vahvempi ja ylpeä siitä, sitten tulee taas nöyrtyä näkemään lisää.
Tulen hulluksi kun läheiseni kärsivät ja kuolevat, kun empatia kykyni ei ole vahvin puoleni. Heikkona ja avuttomana haluan eroon kaikesta, mikä satuttaa minua. Tee mitä haluat sanon vihdoin vaikka en tarkoita sitä. "Olen nähnyt jo kuinka haluat mennä pois, joten painu jo helvettiin!" Mutta en ole nähnyt mitään, enkä edes tarkoita sitä mitä sanon, ei, en todellakaan tarkoita.
Tule, niin kuuntelen, mene niin odotan.

-Raven.

Wiccan Lullaby

Toivon olevani jonkinlaisessa vaikeassa käännekohdassa, sillä olisi aika siirtyä jo eteenpäin. En usko miettiväni itsemurhaa tosissani, sen miettiminen ainoastaan antaa lohtua. Haluaisin hänen olevan onnellinen, sillä minä en siihen pysty. Rakastan häntä. Hän on opettanut minulle mitä todellinen toisesta välittäminen tarkoittaa ja vaikka minä kuolisin, haluaisin hänen elävän onnellisen elämän kuten hän on aina toivonut.



-Raven.

Jotain mitä on vaikea ymmärtää...

Hihat ylös hän sanoi. Niinkuin se muka kuuluisi sille. Hitto. En minä yritä peitellä yhtään mitään, mutta tuskin minä vittu lyhythihaisella täällä pyörisin ja oikein näyttelisin ranteitani. Koska tiedän miten kivuliasta on nähdä että ystävään sattuu, tai on joskus sattunut. Se on kiusallista, koska mikä ei ole minulle niin suuri juttu on jollekkin toiselle suuri asia.
Muttakun minusta tuntuu, kuin hän olisi kussut reviirilleni, tunkenut nokkansa minun asioihin. Ja vielä kun N oli kylässä! N on herkkä ihminen, todella ystävällinen ja lämmin. Usein ystävällinen siihen pisteeseen asti, että minulle tulee kiusaantunut olo ja minun on pakko puuhata kaikkea muuta kuin katsoa hänen silmiinsä, etten toteuta toivettani hypätä parvekkeelta alas.
Minä kunnioitan N:ää. Ensikatsomalta hänen ystävällisyytensä voi erehdyttävästi vaikuttaa siltä kuin hänellä olisi huono itseluottamus, mutta todellisuudessa hän tietää missä seisoo ja hän on kokenut paljon surua ja tuskaa. Näen että hänen sydämmensä on vahva.
Mutta takaisin eiliseen iltaan...Pääni on aivan tyhjä.
Kyllä minä olen tiennyt jo jonkin aikaa hän sanoi. Kaduttaa hieman ja hävettää. En tiedä miksi hävettää. Hänen ei olisi pitänyt nähdä, koska hän on yksi syy miksi minuun on sattunut.
Helvetti.
Hmm...Olen ollut tekopyhä, kun olen sanonut "toivottavasti me molemmat päästään tästä yli" ja yrittänyt tukea häntä. Mutta minulle tämä on ainoa tapa laittaa asiat järjestykseen ja en voi sille mitään, vaikka olenkin tekopyhä. Eikö tarkoitus hyvitä keinoja? Yksinkertaisesti hoidan viiltämisellä ihastumiset, vihastumiset, surun ja paniikin. Ja jotta en joutuisi selittelemään pidän pitkähihaisia. Siltikin vaikka kuullostankin tekopyhältä ja itsekeskeiseltä minulla on oikeus tehdä keholleni mitä haluan, minulla ei ole aikomustakaan lopettaa, en vain tunge viiltojani ja arpiani kenenkään nenän eteen, vaikka ainainen pitkähihaisten käyttäminen alkaa kyllästyttää. En ole edes pitkään aikaan käyttänyt hienoja läpinäkyviä goottipaitojani.
Ennen en niin välittänyt näkikö joku, joten minulla on kaappi täynä hienoja läpinäkyviä ja pitsisiä goottipaitoja. Nyt ne ovat käyttämättömiä, koska saan omituista huomiota ranteillani.
Vihaan tunteilua yli kaiken. Psykologi vihjaili varovaisesti että ehkä pelkään tunteita. Mahdollisesti.




-Raven.

Please Let Me Die In Solitude.

Tälläkertaa iloisia uutisia.
Olotila on pysynyt masennuksen suhteen tasapaksuna. Tarkoittaen etten ole jatkuvissa tuskan kielissä mutten liioin iloinenkaan, en edes pyri olemaan iloinen. En vain halua tuntea sitä tunnetta mikä aiheuttaa itkuherkkyyttä ja fyysistä pahaa oloa sekä itsetuhoisia ajatuksia. Sitä kun tuntee kulkevansa pimeässä ja välillä putoavansa ja tömähtävänsä johonkin kovaan, aina vain alemmas pimeään ja kylmään.
En aivan ymmärrä ihmisten tarvetta tuntea onnea ja iloa. En itse muista milloin olisin ollut onnellinen, joten en kai sen vuoksi voi ymmärtää sen tarvetta. Minusta ihmisten tulisi ajatella hieman käytännöllisemmin eikä aina valittaa.
Elämä synkkyydessä ei välttämättä ole helppoa, mutta synkkyyttäkin tulisi arvostaa.
Unen puute painaa. Saan nukutuksi yössä kolme tuntia katkonaista unta. Mikä johtuu osittain tuosta koirasta. Se on raivostuttavaa, kun se ei vain ole hiljaa.
Olen ollut todella väsynyt, joskus tuntuu siltä että ei vain kykene tekemään mitään, ei jaksa nousta sängystä. Mikä johtaa pinnan kireyteen, en kestä vastoinkäymisiä kovinkaan kunniakkaasti väsyneenä, kaikki pienet asiat vaikuttavat maailmanlopulta ja haluaisin vain kävellä metsässä kunnes jalat eivät kanna ja sitten jäädä sinne.
Metsästä puheen ollen meidän takapihalla on niin komea metsä, etten millään malta istua koulussa, kun haluan sinne. Se kutsuu minua. Olen nimennyt sen Vainajien Valtakunnaksi, koska se minulle ensimmäisenä tuli mieleen, kun näin puiden ja lumen muodostavat kaariportit ja lumikinoksien, havupuiden, valon ja varjojen tanssin.
Olen taas muuttumassa lapseksi. :)
Itse asiassa jokainen on lapsi läpi elämän. Elämä on muutosta ja oppimista.
Paljon kummallisia asioita on tapahtunut. Kuten mistä haluan kertoa: tänään koulussa.
Olin seuraillut silmäkulmasta erästä pitkätukkaista metallisti miestä samalla kun luin käytävällä Mitä Wicca On? -kirjaa, kun hän käveli viereeni seisomaan ja sanoi "kivat vaatteet sulla" En edes tajunnut mitä juuri oli tapahtunut, nostin vain hetkeksi katseeni kirjasta vilkaistakseni häntä kasvoihin ja naurahdin "ai jaa? Kiitos" vastaukseksi. Sitten melkein ennenkuin olin ehtinyt lopettaa hän käveli pois. Sitten kaikki epätodennäköinen ja epätodellinen mitä juuri oli tapahtunut rysähti tajuntaani.
Häkellyin niin että minun piti laittaa kirja kiinni siihen paikkaan ja jäin suunnilleen tuijottamaan monttu auki hänen peräänsä.
Ei minulle tule kukaan puhumaan tuolla tavoin.
Ei minulle. Minulle?
Onneksi en enää pelkää olla yksin, kun olin semmoinen kiinnyin ihmisiin liian helposti ja liian helposti myös liimauduin ihmisiin todella raivostuttavalla tavalla. Mutta nykyään olisin mielummin yksin, koska vihaan itseäni nykyään enemän kuin ennen.
Mutta asiaa helpottaa se että henkilö oli mies ja en ole tippaakaan kiinnostunut miehistä, olenhan lesbo. Joten ehkä voisin tutustua häneen.
Jos tuntee saavansa jotain, on hyvä myöskin muistaa antaa jotain eteenpäin.



-Raven.

Memories pt.2

Olen miettinyt paljon lapsuuttani.
Minulla oli itse asiassa hyvä lapsuus. Olin rasavilli penska, totaalisen poikamainen. Tarhassa ja eskarissa tytöt kiusasivat ja hyljeksivät minua. Olin silloin ylikiltti ja annoin parhaan ystäväni hakata ja manipuloida minua, mutta en muistele sitäkään pahalla.
S sai minut aina nauramaan, paitsi jos olin tehnyt jotain pahaa ja sain tukkapöllyä ja vaatekomeroa. Koko ala-asteen olin outolintu ja jopa pari kertaa itkinkin sitä kun en kelvannut ystäväksi, mutta vapaa aika oli mahtavaa. Silloin minä pikkuveli ja p menimme juoksentelemaan metsään, tai skeittaamaan.
Ala-asteella koulun jälkeen myöskin usein istahdin eräälle näkö-ala paikalle ja kun näin S:n auton tulevan juoksin S:n kotiin odottamaan valmiiksi ja siellä s keitti kahvit ja me juteltiin kaikesta maan ja taivaan väliltä. Sitten s soitti musiikkia ja me istuttiin hämärässä ja joskus musiikki nostatti tunteita pintaan ja minä itkin.
En tajua syytä romahdukselleni. Joo, äitini on alkoholisti yhyy, vittu, joo. Todella tramaattista. SE ei todellakaan ole syy... Mutta jaa. Olen aina ollut synkkä ja melankolinen.
Ehkä se on vain luonteeseeni kuuluvaa miettiä raskaita ja murehtia.
Haluaisin taas olla lapsi.

Memories pt.1

16-vuotiaana. Ja 17-vuotiaana.


Missäköhän meni vikaan? Tästä myöhemmin.
Juu-u. Tässä oli enemänkin kuvia minun epämiellyttävästä pärstästä, mutta tätä ei voi laittaa yksityiselle jostakin raivostuttavan tympeästä syystä, joten en todellakaan laita niitä kuvia nettiin.

-Raven.

Olen Nainen, Naisen Kehossa

Huom! Tämä teksti on tarkoitettu enimmäkseen naisten luettavaksi. Miehille tästä voi jäädä pysyviä traumoja, joten jokainen omalla vastuullaan.
Ja tämä on vain tämän hetkistä sydämmen vuodatusta, viitaten siihen mitä nyt tunnen.

Menkat ovat yleensä normaali, vaikkakin epämukava asia. Minulla niitä ei ole koska olen sotkenut kroppani. Mutta eilen tapahtui tippa. Luulin että vähintäänkin tappaisin itseni, kun ne vihdoin palaa, mutta empäs tappanutkaan. Oikeastaan se ei tuntunut miltään. Ajattelin että tapahtukoon kuten on tapahduttava.
Ja aloin miettimään miksi naisen kehoani on minusta niin paljon solvattava ja inhottava? Olen nimittäin aina inhonnut kehoani, ihan pienestä asti.
Mutta radikaalein muutos tapahtui silloin kun kuukautiseni alkoivat ensimmäisen kerran. Mielestäni se oli kamalaa, enkä aluksi edes tiennyt mitä oli tapahtunut. Luulin ensimmäiseksi että minussa oli vuotava haava, mitä en ollut huomannut, koska en ikinä kiinnittänyt opetukseen huomiota terveydentiedon tunnilla. Minähän olin alipainoinen lauta, joten luulin olevani jotenkin poikkeus ja voisin luistaa naisten jutuista. Mutta ei.

Olin muuttunut yhdessä yössä rasavillistä penskasta, joka rakastaa temmeltää metsissä, naiseksi. Se kävi aivan liian nopeasti, enkä ollut lainkaan valmis.
Olen aina ollut enemmän poika kuin tyttö. Yleiskuvani naisista: omistushaluisia, manipuloivia, sekopäitä, jotka tuijottavat Kauniita ja Rohkeita 24/7 ja lopun ajastaan vetää suklaata ja viinaa.

Kukapa haluaisin olla nainen, jos tuo pitäisi paikkaansa?

Mutta olen nainen. Minun on aika opetella siihen, että muualtakin kehostani tulee verta kuin vain ranteestani.



-Raven.

I don't know why but sometimes, usually all the time when I get to be in my peacefull solitude, it starts to feel like every time I try to breathe, I just suffocate more. And every minute feels like dying.
I'm very sensitive, even though I make my best to protect that side from others.

I'm not going to complain here. And I don't need anyones help. I'm actually fine. It just hurts. I have been like this for many years, sometimes it just gets worse. My mind is in so much pain that it hurts my body.
But it isn't that bad, really. It would just be nice to know if there is other cure that...death. But I'm not stupid enough to kill myself. And I don't believe in Prozac, I will never swallow something scary like that.
I'm strong. I should embrace this pain that life has given me, because eventually I learn from it.

Ad astra.

What else? Oh yeah, I'm really in love with wiccan path. It gives me peace to think that there actually is love somewhere. Inside of me and all over nature. There is something what humans call love.
I don't know about love. I'm bad at expressing and welcoming love.


Blessed Be,
Raven.